Kilpailun ja vertailemisen pyhä kombinaatio: "Pitää olla parempi"

Keskustelimme tässä taannoin kaveriporukkamme yhteisessä ryhmässä arvostelusta ja itsensä vertaamisesta toisiin sekä näistä johtuvasta kilpailusta. Pääasiassa pohdiskelimme sitä, miten helposti itseään tulee verrattua muihin esimerkiksi kouluarvosanojen kohdalla. Eräs kavereistani sanoikin, että vertailua tapahtuu hyvin usein tiedostaen sekä tiedostamatta. Hyvin usein tulee mietittyä, että "tuo sai paremman kuin minä" tai että "olenpas hyvä, kun sain paremman kuin tuo toinen".

 

Pohdimme mikä merkitys arvosanoilla tosiasiassa edes on. Minun on varsinkin ollut vaikeaa hyväksyä se, etten olekaan enää paras - olen ehkä keskiverto opiskelija arvosanojen perusteella. Välillä otan aika kovastikin itseeni, jos joku saa paremman arvosanan kuin minä, vaikka olisin lukenut kuin hullu. Mistä minä tiedän, kuinka paljon toinen on lukenut ja miten hän on lukenut? Jo tässä vaiheessa alkaa vertaaminen ja kilpailu: Pitää olla parempi.

 

Kysymys kuuluu, että miksi pitää olla parempi. Miksi tahdon olla parempi kuin muut? Mitä sillä saavutan? Vastaushan on, etten saavuta sillä mitään enkä keksi mitään syytä sille, miksi tahtoisin olla parempi. Minun ei tarvitse todistella arvosanoillani mitään, vanhempani eivät odota tiettyjä arvosanoja enkä itsekään ihan ymmärrä, miten viitosrivi sievän kolmosrivin sijaan muuttaisi elämääni radikaalisti. Se ei muuta minun elämääni, koska ne ovat vain arvosanoja, joita ei kysellä myöhemmin elämässäni. Kouluasioissa vaaditaan joskus tiettyä keskiarvoa tai vastaavaa, mutta entäpä elämässä koulun ulkopuolella. Ei kukaan pysäytä minua kadulla ja vaadi saada tietää, mikä mahtaa olla minun perusopintojeni keskiarvo.

 

Ja mitä saavutan kilpailulla, jossa vertailen itseäni muihin? Saavutanko sillä yhtään sen parempaa menestystä elämässäni? En, saatan ehkä päätyä katkeruuteen ja kateuteen. Itse olen hyväksynyt, ettei minun tarvitse olla paras kaikessa eikä edes parempi. Minulle riittää, että olen tarpeeksi hyvä opintojeni ja tulevaisuuteni kannalta. Tuntuu ehkä tyhmältä todistella tällaista itselleni, mutta välillä tarvitsee mustaa valkoisella, jotta suostuu ymmärtämään, ettei kilpailu johda mihinkään erityisen hedelmälliseen lopputulokseen. Itse huomaan ainakin vain harmistuvani kilpailusta: inhoan kilpailua, en pidä siitä lainkaan. En pidä myöskään arvosanoilla leveilystä - sekin tuntuu inhottavalta enkä itsekään sitä harrasta.

 

Joitain kilpailu ehkä motivoi, mutta itse yritän opetella pois tästä turhuudesta. En tahdo vertailla itseäni muihin, koska siitä seuraa vain pahaa mieltä, jos on huonompi - toisaalta vertailu tekee hallaa myös itselleen, vaikka olisikin se menestyneempi osapuoli. Siinä alkaa arvottamaan elämäänsä pelkästään muiden kautta ja muihin peilaten: Olen saavuttanut elämässäni jo paljon, sillä olen ollut aina parempi siinä ja siinä kuin toiset. Minun mielestäni tuo ei kuulosta erityisen hyvältä, mutta mikä minä olen sanomaan.

 

Ehkä postauksen pointtini on, että kilpailu on turhaa. Joillekin se toimii motivaattorina, mutta onko se kaikista viisain motivaattori. Minusta tärkeintä on tavoitella itselleen tärkeitä asioita ja pärjätä juuri niin hyvin kuin pystyy. Itseään voi tsempata ja itseään vastaan voi kilpailla. Tavoitteeni ei enää ole saada mahdollisimman hyviä numeroita, minun tavoitteeni on edistyä opinnoissani mahdollisimman hyvässä aikataulussa.