Lempiaktiviteettini tammikuussa

Hejssan alla ja sitä rataa! Ajattelin kertoa vähän, mitä kaikkea olenkaan tammikuussa tehnyt. Tammikuu on mennyt tosi nopeasti ja nyt onkin aika kerrata, mitkä jutut olivat mielestäni kivoja aktiviteetteja! Toivottavasti joku saa inspiraatiota/motivaatiota pohtia myös omia tammikuun lempiaktiviteettejaan!

1. Yo Pump

En ollut koskaan ennen käynyt missään pumpissa ja siksi menin aluksi vähän epäileväisin mielin tunnille. Tunti oli kuitenkin mahtava, sillä ohjaaja on ihanan energinen ja loistava muutenkin. Sama ohjaaja pitää DanceFit tuntia, minne aion kyllä keväällä mennä jatkamaan. Vaikken pumpissa olekaan mikään erityisen vahva tai edistynyt, mulle tärkeintä on se, että mulla on kivaa ja tulee hiki. Pikkuhiljaa saan alkaa nostelemaan painoja, mutta aikaa se vie - eipä kyllä haittaakaan, on pumppi sen verran kiva aktiviteetti, että jaksaa sitä pitkällä aikavälillä tehdäkin!

2. Ruokakauppareissu

Haha, vähän erilainen kuin pump, eikös juu? Tosiaan, en tykkää rahanmenosta, mutta tykkään syynätä ja pohdiskella hyllyillä. Katselen kilohintoja tarkasti, analysoin ravintoselostuksia ja muutenkin vietän kaupassa helposti kauan. Kauppareissut on oikeesti mukavia - vietin yksi päivä pesuainetablettiosastolla yli puoli tuntia, kun etsiskelin hyvää pesuainetablettia astianpesukoneeseen. Kyllä se palkitsikin - nyt tiedän, mitä ostan seuraavallakin kerralla! Menkäähän kaikki kauppaan ja käyttäkää siihen aikaa: näin säästät rahaa ja tulet viisaammaksi!

3. Ruokaohjelmien katsominen

Oon nyt ihan koukussa kaikkiin Top Chef'eihin ja muihin reality ruokaohjelmiin. Katselen niitä aina illalla innoissani; onneksi niitä tulee melkein jatkuvalla syötöllä varsinkin kuuden jälkeen. Tykkään siitä asetelmasta, joka ohjelmassa on: kilpailuja on kivaa katsella. Samaten tykkään hirveästi kaikista Gordon Ramsayn ohjelmista - ne vasta viihdettä ovatkin!

Epävarmaa

Nyt oli vasta dramaattinen otsikko. Draamaa ei ole, ei ainakaan Mika Karppisen mukaan. HIMin rumpali Kaasu jätti bändin - ei enää kiertuetta eikä keikkoja. Kaasu ei tule olemaan uudella levyllä. Kaasu ei vaan oo enää siinä bändissä. Mulle tuli hassu olo, kun luin Karppisen Facebook-päivityksen. Oli oikein pakko istahtaa alas. Tottahan se oli.

Luin muutamia artikkeleita, joissa mm. Valo avaa tuntojaan asiasta. Jätkät suhtautuu fiksusti koko juttuun. Oli jotenkin erikoista huomata, että heti kaikki ulkomaalaiset fanit älähtivät ja panikoivat. Suomalaisten joukossa oli aika hiljaista. Mä ymmärrän Kaasun päätöksen ja kunnioitan sitä. Jos vuonna 2010 mulle olis läimästy eteen tieto, olisin ollut varmaan helisemässä. Nyt oon sujut jo asian kanssa. HIMille tulee uusi rumpali, ehkä. Jatkaako HIM, en tiedä. Kukaan ei tiedä. Ei kukaan jätkistäkään taida.

"Vähän niin kuin yksi raaja olisi revitty irti, ja nyt pitäisi opetella uudelleen kävelemään tai kättelemään." - Ville Valo

Täällä avataan enemmän asiaa. Tuntuu kyllä kummalliselta, että ehkä vuonna 2016 ei tulekaan uutta levyä. Tai, ettei ole varmaa, jatkaako mun kaikkien aikojen lempiyhtyeeni enää musiikintekoa. Se tuntuu oudolta, pelottavalta ja surulliselta. Mutta toisaalta, jos niin on tarkoitettu, mitä väliä minulla on. On minulla vielä levyt ja muistot. Jos he lopettavat, jää minua harmittamaan, etten päässyt yhdellekään keikalle, mutta sellaista se on. 

Miksi tein tästä postauksen? Siksi, koska tällainen kuuluu mun elämään. Pohdiskelen asiaa, joka ei hetkauttaisi jotakuta muuta. Kaikilla ei ole lempibändejä - eikä joitain haittaa bändin lopettaminen. Minua se kuitenkin vähän riipaisee. Siksi toivon onnea ja menestystä sekä Kaasulle että HIMille. Tiedän, että molemmat pärjäävät ilman toista, mutta... Noh, tulevaisuus jääköön nähtäväksi. Nyt HIM katoaa tauolle. Täältä tulisi pienen fanitytön pyyntö; palaattehan vielä?

Mitä meikin takana piileekään?

En meikannut seiskaluokalla muistaakseni yhtään. En halunnut enkä kokenut tarvetta. Nytkin voin lähteä minne vain ilman meikkiä - en kuitenkaan sanoisi olevani silloin kovinkaan itsevarma. On vaikeaa sanoa näyttävänsä hyvältä, kun poskipäässä punottaa jättimäinen näppylä tai kun leuka kukkii kuin rapsipelto keskikesällä.

Ihoni on ollut suhteellisen hyvä viimeiset vuodet; mitä nyt silloin tällöin joku finni siellä täällä. Mustapäitäkin on aina ollut. Kesällä 2013 minulla oli aivan ihana ja kuulas iho. Katselen niitä kuvia yhä haikeudella. Viime aikoina ihossani on tapahtunut kamala muutos: näppyä siellä ja täällä. Moni sanoisi, että njäääh, eihän tuo ole vielä mitään. Minulle se on. Tuntuu inhottavalta, kun parempi ruokavalio, liikunta, vesi ja ulkoilmakaan eivät auta ongelmaani.

Meikin avulla tunnen näyttäväni terveemmältä ja kauniimmalta. En koe oloani kovinkaan mukavaksi, jos menisin kouluun ilman meikkiä. Olo on paljas. Meikkikään ei peitä kaikkea; päivän mittaan meikki hälvenee ja totuus alkaa paljastua meikkikuoreni alta. Meikki kätkee alleen niin paljon, mutta päivän lopuksi totuus paljastuu jälleen. Peilistä katsoo nainen, jonka naama helottaa punaisena.

Miten tämä vaikuttaa itsetuntooni? Ei niin paljon kuin olen kuvitellut. Enemmän itsetuntooni vaikuttavat muut seikat kuin näppyläinen leuka. En ole niin itsevarma kuin voisin olla, mutta en myöskään matele pohjamudissa ihoni vuoksi. Minulla on muitakin asioita mietittäväni, toki ihoni kunto nousee välillä ajatuksenaiheekseni. En ota siitä kuitenkaan niin paljon stressiä kuin olisin ennen luullut; nyt on näin enkä sille just nyt voi mitään. Toivon silti salaa, että ihoni vain rauhoittuisi. Ihoni kunto vaihtelee kuukauden sisällä paljonkin, se johtuu pääasiassa hormoneista. Ruoalla ei ole ollut vaikutusta ihooni, hormoneilla sen sijaan on.

Loppujen lopuksi, iho ei vaikutakaan elämääni niin paljon kuin luulin. Tätä postausta kirjoittaessani en edes miettinyt sen enempää tai avannut syvempiä tuntemuksia asiasta: niitä ei vain ole. 

Minun YouTubeni, osa 1

Ajattelin kertoilla vähän, miten aikansa voi kuluttaa oikein rattoisasti YouTuben ihmeellisessä maailmassa. Monet illat ovat pelastuneet hupaisien videoiden avulla ja täytyy myöntää, että saatan joskus tapittaa jotain dokkareitakin naama kiinni ruudussa muutamia tunteja. Joten, sinä, joka olet tylsistynyt - kuuntelehan hetkonen!

1. Katso videopostauksia

Itse katson niitä muutamasta eri syystä. Jotkut ovat hauskoja, jotkut provosoivia ja jotkut niin huonoja, että melkein itkettää. Joka tapauksessa viihdytys on taattu - helppoa kuin heinänteko. 

2. Katso videoita kummallisista addiktioista/himohamstraamisesta

Itse oon jopa pelottavan paljon kiinnostunut kaikista oudoista addiktioista, kuten nukkumisesta hiustenkuivaajan kanssa (sellaisestakin löytyy kiva video!) ja seuraan telkkaristakin usein niitä "My weird addiction"-sarjoja. Himohamstraajatkin on aika mielenkiintoinen ohjelma!

Mitä olisin halunnut tietää yliopistosta jo aikaisemmin

Ilmottaudu tenttiin. Lue tenttiin. Mene luennolle. Juokse kampuksen toisesta päästä toiseen toiselle luennolle. Huomaa, että kaksi luentoa menevät päällekäin. Hieno juttu. Oho, niitä onkin kolme. Peru ilmottautuminen yhdelle kurssille. Panikoi lisää ja huomaa, että ihan kaikki menee päällekkäin. Syrjäytä motivaatio opiskella ja valitse pakollinen kurssi; jossain vaiheessa se kuitenkin on taas edessä. Lue toiseen tenttiin ja lue samalla romaani toiselle kurssille. Kirjoita essee. Harjoittele vasta nyt tieteellisen esseen kirjoittamista. Mene Moodleen. Mene sitten NettiOpsuun. Panikoi hieman lisää. Kirjoita luennot kalenteriin. Älä katso kalenteria.

Tässä postauksessa pohdiskelin ja panikoin. "-- koko ajan pitää aikatauluttaa ja miettiä, mitä ehtii tehdä ja koska vai ehtiikö ollenkaan." Onneksi aikataulutus on muuttunut helpommaksi, niin on onneksi moni muukin asia. On yhä ikävää, kun kurssit menevät päällekäin, mutta sitä tapahtuu. Jostakin on pakko tinkiä ja minä päätin suorittaa pakolliset asiat pois alta. Niin on enemmän aikaa myöhemmin kivoille jutuille. Tänään ajattelin kertoa fiiliksiä näin neljän kuukauden opiskelun jälkeen. Haluan kertoa teille, mitä minä olisin halunnut minulle kerrottavan sinä päivänä, kun sain yliopiston hyväksymiskirjeen käsiini. 

Itsenäisyys järkytti ihan järjettömästi. Kukaan ei kerro sinulle, mille kursseille menet. Tuutorit aloittivat alkuun, mutta sen jälkeen ollaan kuin pieniä lapsia ensimmäisenä kouluaamuna. Missä pitää olla ja mitä tehdä? - kysymykset pyörivät päässä koko ajan. Olin ihan hukassa. Olin aivan varma, etten koskaan opi suunnistamaan kampusalueella saatika, että oppisin käyttämään yliopisto-opiskelun perussivustoja, kuten sähköpostia ja opinto-opasta. Olisin halunnut tietää heti, mitkä kurssit otan koko loppuvuodeksi - mutta, kun... se ei vaan mene niin! Olisin niin kovasti halunnut jonkun etsivän tiedon puolestani. Kertovan minulle, koska minulla on luento ja koska voin mennä syömään. Ja aikataulutus... Tell me about it. Sen vasta olisinkin halunnut tietää. Hyvä, kun osasin etsiä tiedon käsiini - sitten jo piti katsella ja sovitella aikatauluja kalenteriin: kyllä siinä paniikki iski, kun alkoivat luennot mennä päällekäin.

Olin ollut aivan varma, että en tule löytämään ystäviä. Olinkin jo hokenut päässäni mantraa "Et tullut hakemaan ystäviä, tulit kouluttautumaan". Onneksi jo alkuunsa löysin itseni kivojen ihmisten keskeltä. Kukaan ei kertonut, miten kivoja yhteisöjä voi yliopistossa ollakaan. Sama pätee opettajiin ja luennoitsijoihin: olin odottanut istuvani päivät pitkät jättimäisissä luentosaleissa, mutta meillä on paljon opetusta myös pienryhmissä, pienissä luokkahuoneissa. Luulin, että vain systemaattisesti kirjoitan ylös kuulemaani ja yritän ymmärtää, enkä tiennyt, että voin kysyä, mikäli en ymmärrä. Meillä myös jutellaan paljon, ainakin pienillä "luennoilla". Keskustellaan ja tulkitaan yhdessä. En tiennyt sellaisesta ollenkaan; turhaan pelkäsin jääväni jälkeen. Olin myös odottanut luennoitsijan paasaavan salin edessä monotonisesti, mutta tosi asiassa meidän opettajat puhuvat normaalisti ja lämminhenkisesti, jotkut heittävät vitsiäkin silloin tällöin.

 Olin myös vakuuttunut, että saan istua yömyöhään lukemassa juttujani. Niin ehkä voisinkin, mutta huomasin heti, ettei minun tarvitsekaan. Olin luullut, etten voi pysyä yliopiston lukutahdissa, mutta helpostihan se luonnistui. Olin myös varma, etten ole tarpeeksi fiksu tai nopea - siinäkin olin väärässä. 

Summa summarum, luulin paljon, tiesin vähän. Nyt tiedän enemmän ja sen ansiosta yliopistoelämä helpottuu. Olisin vain halunnut, että joku sanoo minulle: "Emilia, kyllä se siitä helpottuu! Alku on kankeaa, mutta kohta muistat ja tiedät paljon. Älä hermostu, kysy!" Paljon on työtä, mutta paljon on myös huvia ja mukavaa puuhaa. Yliopisto ei olekaan pelottava paikka, jossa opiskelevat vain erittäin fiksut ja taitavat: se on paikka niille, jotka siellä opiskelevat. Se on sekametelisoppa; täynnä kaikkea, erilaisia ihmisiä ja paljon hauskaa.

Sunnuntaikuulumiset

  Terve ja hyvää sunnuntaita kaikille! Aluksi haluan kiittää kaikkia lukijoita ja kävijöitä; tällä viikolla blogissa meni rikki 68 000 kävijän raja. On se aika iso määrä verrattuna siihen, ettei kukaan tätä blogia luultavastikaan tiedä. Suurin osa kävijöistä on kuitenkin suomalaisia, joten ei ole mikään kummallinen hyökkäys ulkomailtakaan.

  Tulin äsken takaisin kotiin ja tarkoituksena ois tänään vielä tehdä pikkasen jotain ruokaa, lukea näytelmää ja mennä Zumbaan. Sunnuntaisin motivaatio on kuitenkin aina kateissa... En millään jaksaisi koskaan raahautua Zumbaan enkä tehdä mitään muutakaan, mikä vaatii ulosmenemistä, mutta silti minä kuitenkin tallustan tuulessa ja tuiskussa kohti bussipysäkkiä. Pakko se on välillä ottaa itteään niskasta kiinni ja pitää rutiineista kiinni. Tuntuu vaan oudolta, koska olen tottunut ns. pyhittämään sunnuntain perussluibailulle eli sille, etten tee mitään sen kummempaa kuin olen. 

 Ensi kouluviikkokin näyttää suhteellisen löysältä, joten en edes tiedä, mitä varten kerään voimia. Ehkä sitä bussipysäkille kävelemistä varten? Se tuntuu olevan raskain osa mitä tahansa prosessia tällä hetkellä! Tälläkin hetkellä tuntuu ylitsepääsemättömältä purkaa kassit, joten istahdin vain koneen ääreen. Vielä pitäisi ehtiä lukemaan hieman näytelmää ennen Zumbaa, mutta sekin tuntuu liian raskaalta. Miksen voinut lukea junassa enempää? Noh, se siitä - meni jo. Ehkä kaikki tällaiset pikkuasiat sujuvat omalla painollaan eteenpäin tänään. Illalla saan mennä nukkumaan aikaisin ja aionkin nukkua kuin vauva konsanaan; sillä en tunne termiä "nukuin liikaa". 

 Ja huomenna tosiaan alkaakin uusi viikko. Viikot vaan lentävät ohitse. Ehkä olen tulossa vanhaksi, mutta en pysty ymmärtämään, minne kaikki päivät ja kuukaudet vierivät. Kohtahan on taas jo kesäkin...

Tänään oli hyvä päivä

  Tämä päivä on ollut kokonaisuudessaan kovin hyvä. Koulussa oli pitkästä aikaa oikeasti mukavaa ja jaksoin keskittyä molemmilla luennoilla. Vähän harmitti, ettemme ehtineet luentojen välissä syömään. Tänään meillä oli englantia. Englannista tulee mieleen vain lukion englannintunnit, jotka tappoivat ehkä kaiken innostukseni kyseiseen kieleen. Inhosin englannintunteja, en olisi halunnut istua niillä, koska se ahdistuksen tunne, joka minut valtasi astuessani luokkaan... Hyi. Tänään sain kuitenkin huomata, että englanti voi olla mukavaa ja rentoakin. Meillä on brittiläinen opettaja ja hän ei pakota meitä puhumaan. Keskustelimme ryhmissä englanniksi; kerroimme itsestämme ja siitä, miksi olemme Turussa opiskelemassa. Se oli rentoa ja mukavaa. Ei tehtävien tarkistusta järjestyksessä eikä pelkoa siitä, jos ei osaakaan ääntää oikein. Täytyy sanoa, että opettajamme on ihastuttava ja loistava. Ja kaiken lisäksi läksytkin ovat paljon paljon mukavampia kuin lukiossa - ei kielioppitehtäviä, vielä ainakaan!

  Ja koska en ole syönyt vielä mitään, painelenkin tästä kohta tekemään itselleni jotakin ruokaa. Sen jälkeen luultavasti linnoittaudun sohvan nurkkaan katsomaan telkkaria tai luen Hella Wuolijoen Niskavuoren naiset -näytelmää. Hyvää tiistaita kaikille!

Ps. Pian jo 68 000 kävijää!

Motivaatio, huhuu?

Meillä oli ensimmäinen tentti viime viikolla. Perfektionisti minä huusi kurkku suorana, kun näki kysymykset: "Mikset sinä idiootti voinut lukea enempää!? Nyt me ollaan huonoja, turhia ja tyhmiä. Tyhmä, tyhmä sinä!" Mutta minä vain hengitin syvään ja tutkailin kysymyksiä. Oli hankala vaimentaa sitä ääntä, joka kiljuu "Lusmu!":a ja samalla nieleskellä kysymysten aiheuttamia kyyneliä - minä tiesin, etten ollut valmistautunut niin hyvin kuin päässäni kuvittelin. Tarkemmin ajateltuna luin lukion koeviikon kokeisiinkin enemmän: syytän vain ja ainoastaan, ketäpäs muutakaan kuin itseäni. Ei kukaan lue minun puolestani, ei kukaan voi tehdä sitä. Minun on tehtävä se, minun itseni takia ja omasta tahdostani. 

 Motivaatio on kadonnut - kunnianhimo ei. Kamala yhtälö. Olen mietiskellyt, josko seuraavaan tenttiin pistäisin itseni sataprosenttisesti likoon. Yrittäisin parhaani: pänttäisin, pänttäisin ja pänttäisin todella kovaa. Tuloksena on joko oikea oppiminen ja ahaa-elämys motivaation palaamisesta tai sitten... Sitten on sekin vaihtoehto, että kaivan vielä syvempää hautaa motivaation rippeilleni. 

Ylläoleva lainaus on tästä postauksestani ja samat tunteet ovat hyvin usein vieläkin pinnalla. Kolme kuukautta sitten kirjoitin motivaatiosta. Välillä tuntuu ettei mikään ole muuttunut koulumotivaation suhteen tuon postauksen jälkeen. Hassu juttu motivaatiossani on se, että vaikka ei yhtään kiinnostaisi, teen työni loppuun vaikka hammasta purren. En luovuta, en suostu. Se ei ole osa minua.

Motivaationpuutteeni näkyy jälleen. En jaksaisi tehdä englannin kuuntelutehtäviä, keskittymiseni ei riitä. En millään jaksaisi lukea 400 sivun kirjaa, vaikka täytyisi. Alan imuroimaan ja siivoamaan vessaa, koska siivoamisen jälkeen näen työni tuloksen heti. Yhden kirjan lukeminen ei näytä mitään, kaikki punnitaan vasta kurssin jälkeen. Englannissa sama juttu, en minä tiedä, tulenko edes vastaamaan tehtävien kysymyksiin tunnilla.

 Outoa on se, että vaikka kuinka yritän pyristellä motivaationpuutetta vastaan ja lukea, saatan silti jättää sen tekemättä. Tai ainakin vitkastelen asian suhteen. Toinen huono puoli tässä kaikessa on se, että tunnen kamalaa syyllisyyttä ja stressiä siitä, että jätän yhden kirjan lukematta. Tiedän jo, etten tee siitä esseetä. Silti minua harmittaa. Olen unelmieni koulussa ja käyttäydyn näin...

Oh, those times!

 Niin se aika vaan kuluu. Mielessä on päälimmäisenä tietenkin lukioajan muistot; penkkarit, wanhat ja matkakurssi. Yläasteelta muistelen hymyissä suin tyttöjen iltoja, jolloin valvottiin aamuun saakka ja vaan höpötettiin läpi yön. Meillä oli niin kivaa! Onhan nykyäänkin tietenkin kivaa, mutta se ei tunnu samalta kuin silloin yläasteella. Ei ole sitä samaa riemua ja innostusta (saatika jaksamista läpiyön valvomisiin).

 Yksi hauska muisto, mikä tuli äkkiä mieleen, oli kun mentiin lukion ykkösellä Hevonlinnalle laskemaan pulkalla mäkeä. Menin sen jälkeen Jennille yöksi ja muistan, miten olin mäkeä laskiessani saanut takapuoleeni ison mustelman ja rikkonut toisen kenkäni. Silti oli hauskaa! Myös kaikki reissut yläasteella kesän alkaessa Linnanmäelle - ne reissut vasta hauskoja olivatkin!

 Vaikka nuo yökyläilyajat ovat takanapäin, ei se merkitse, etteivätkö ystäväni merkitsisi minulle kaikkea. Miksi minulla muuten olisi kone täynnä kuvia kaikista niistä hetkistä, jolloin olin onneni kukkuloilla heidän kanssaan? En sitä herkästi sano, mutta minä rakastan teitä kaikkia. Rakastan ihan oikeasti. Ja kaikki muistot teidän kanssanne ovat arvokkaampia kuin kaikki maailman jalometallit. Minä rakastan teitä!

 Toivon, että vuodet tuovat lisää ihania muistoja ja hetkiä, vaikken niitä kameralle saisikaan. Tärkeintä on se, että meidän ystävyydellämme ei ole deadlinea eikä aikatauluja - ystävyys itsessään on niin suuri asia, ettei sitä sovi pistää mihinkään muottiin tai vaatimuksiin. Pelkkä rakkaus ystävään on jo niin suuria asia sanoa minun suustani, että toivon teidän, joista tässä kirjoitan, ymmärtävän, miten paljon teistä välitänkään. Te tulette ikuisesti olemaan sydämessäni ja muistoissani. 

Välineopiskelu

   Tänään puhutaan välineopiskelusta. Olethan kuullut termin välineurheilu? Välineopiskelu on vähän sama asia, mutta harvemmin opiskelijalla on kuitenkaan käytössään kalleimpia mahdollisia opiskeluvälineitä. Minulle on kuitenkin tärkeää, että opiskelu on myös hyvin visuaalista ja esteettistä. Pidän tietynnäköisistä vihoista ja kynistä. En koskaan voisi tehdä muistiinpanojani pelkällä lyijykynällä, koska se karistaisi kaiken motivaationi mennessään.

  Teen muistiinpanoni aina kahdella eri värillä. Paksummalla tussilla ja ohuemmalla, väreillä, jotka miellyttävät silmääni. Keskityn käsialaani ja muistiinpanojen asetteluun, sillä sellaiset seikat miellyttävät esteettistä silmääni. Muuttelen asetteluita ja välillä teen väliotsikoita, jotta muistiinpanot pysyisivät mielenkiintoisina, mutta myös selvempinä. Vihkot ovat myös tärkeässä roolissa. Olen hurahtanut noihin Tigerin viiden euron vihkoihin, joissa on monta pientä vihkoa sisällä. Täten yksiin kansiin mahtuu viiden eri kurssin muistiinpanot. Ja vielä helposti! Pidän kierrevihoista, niissä on jotakin erikoista ja hienoa. 

  Kun ryhdyn opiskelemaan, pitää pöydän näyttää siltä, että siinä opiskellaan. Levittelen mahdollisimman suureleisesti kirjoja, vihkoja ja kyniä, jotta minulle tulisi todellinen opiskelijaolo. Kaiken kruunaa tietenkin vesipullo, joka nököttää keskellä pöytää. Kun olen lainaamassa kirjoja jotakin kurssia varten, harmistun, jos kirjan kansi ei olekaan näyttävä tai viehätä minua visuaalisesti. Lukeminen on siis jo tuhoontuomittu ja tulee olemaan tylsää. Tarvitsen kirjan, jonka kansi on siisti ja pastellisävyinen - sellainen on paras! 

 Peruslyijykynä on ehdoton nounou! Ei käy. En saa aikaan muuta kuin suttua ja sekös vasta minua ärsyttää. Harvemmin edes kirjoittelen mitään lyijykynällä, mutta jos ja kun niin tapahtuu, on sen oltava laadukas lyijytäytekynä. (Ja kaupan päällehän inhoan teroittamista, enkä edes omista teroitinta) Sama homma kumien kanssa - inhoan normaaleja möykkykumeja. Minulla on ikäänkuin kynäkumi: kynä on ontto ja kun napista painaa, tulee pyyhekumia ulos kynän päästä. En osaa käyttää normaalia kumia enää, se ei vain yksinkertaisesti kumita tarpeeksi ja on kaiken lisäksi vielä ärsyttävää. Normaali pyyhekumikin murustaa kamalasti.

  Aina on pakko olla saatavilla mahdollisimman monia erivärisiä yliviivaustusseja. Ilman niitä ei tämä välineopiskelija selviäisi. Parhain väri on ehdottomasti koralli ja suren, jos se loppuu. Mietin aina, millä yliviivaustussilla voisin yliviivailla, jotta se sopisi yhteen muistiinpanojen kanssa. Yliviivaustussit kunniaan!

 Kalenteri. Ilman hienoa kalenteria en kestäisi. Sen on oltava iso, jotta saan kaiken mahtumaan sivuille. Tarvitsen sellaisen kalenterin, jossa on jokaiselle päivälle oma sivunsa. Näin saan selvät merkinnät tehtyä ja kalenteria on helpompi hahmottaa. Toki kalenterin ulkokuori ja materiaali on plussaa, on mukavampi pitää sitä mukana ja kirjailla menoja.

 Siinäpä taisi olla kaikki minun välineopiskelustani! Tunnustaudutteko te välineopiskelijoiksi vai eikö teillä ole niin väliä, millaisia muistiinpanoja teette tai millaiseen vihkoon kirjoitatte?

Psssst! Tämän ihastuttavan teoksen, Estetiikan klassikoita -teoksen innoittamana löytyy Siirin blogista kauneutta mietiskelevä postaus, tässä linkki!

Asuntopostaus, viimeinkin!

Ja viimeinkin sain aikaiseksi ottaa kuvat tätä postausta varten! Onnekseni tällä kertaa valo myös suosi minua, täällä on nimittäin ihanan valoisaa. Joten, aloittakaamme esittelykierros pikkukaksioomme! Ja tästähän esittelystä tuleekin pitkä.

Keittiö on ehkä mun lempparini koko meidän kämpästä. Tykkään siitä, ettei se ole erillinen koppi/huone, vaan siinä on tuo tiski, joka tuo avaruutta ylipäätään koko asuntoon. Siinä on myös niin paljon tilaa, että ruoanlaitto sujuu ongelmitta. Keittiön ainoa miinuspuoli on palohälytin, joka on asetettu eteisen kattoon - se alkaa piippaamaan myös lämmöstä: laitan uuniin ruokaa, uunin luukku on liian kauan auki ja hälytin alkaa ulisemaan heti. Ja auta armias, jos vaikkapa jotain maustetta on vähäsen kärvähtänyt leivinpaperille. Siksipä meillä laitetaan uuniin ruokaa toimintasuunnitelman kanssa: Joonas laittaa ruoan uuniin ja minä huiskin lehdellä palohälyttimen alla.

Eteinen on pikkuinen ja varsinkin tuo väliovi tuottaa hankaluuksiä välillä, jos avaa sen samaan aikaan, kun yrittää saada kenkiä jalkaan. Saatiin tuollainen kenkäkaappi, mihin mahtuu kengät ongelmitta eivätkä kengät ole tientukkeena lattialla. Hommattiin myöskin tuollainen kuramatto tuohon oven eteen, ettei kuraa ja hiekkaa siirry puulattialle. Ainoa miinuspuoli eteisessä on se, että vessanovi on tietenkin ihan vieressä - kun tulet suihkusta, kaikki hiekka jää jalanpohjiin. Eteisen ja olohuoneen välimaastossa on avonaulakko ja säilytyskaappeja.

Kylpyhuone on ihanan tilava. Pesukone mahtui ongelmitta ja tilaa jäi silti todella mukavasti eli suihkussa pystyy olemaan ihan kunnolla eikä tarvitse ängetä itseään pieneen tilaan. Peilikaappi on iso ja tilava. Rakastan meidän lavuaaria - se on jotenkin niin ihanan laakea ja hieno. Sauna on pikkuinen, mutta toimiva kokonaisuus.

Olohuone/ruokailutila on paikka, jossa tulee tietenkin vietettyä eniten aikaa. Olkkarissa on tietokone ja televisio sekä tietenkin sohva ja nojatuoli. Nojatuoli on Joonaksen tyyssija ja minä istutan sohvaa. Rakastan meidän ruokapöytää ja -tuoleja, tykkään niistä hirveästi, koska tuolit ovat kevyet ja pehmeät. Olkkarista on käynti suurelle parveekkeelle - liian suurelle, jos minulta kysytään.

Makuuhuone on aika pikkuinen, mutta onneksi sänky mahtui sinne hyvin. Joonaksen puolella sänkyä on yöpöytä ja minun puolellani vaatekaapit. Tykkään myös siitä, että ikkunoiden edessä on pikkuiset tasot, joille voi laittaa jotakin.

Siinäpä meidän asuntomme kokonaisuudessaan - tämä alkaa toden totta tuntumaan kodilta!

Takaisin arkeen

 Olen toisaalta tosi helpottunut, että nyt koittaa se arki jälleen - tervetuloa unirytmi ja säännöllisyys! Tänään oli kaksi luentoa: toinen oli kirjallisen asiaviestinnän ensimmäinen luento ja toinen sitten pakollisen englannin luento. Kumpikaan ei nyt tunnu mitenkään erityisen motivoivalta eikä mielenkiintoiselta, mutta opintopisteitä ropisee urakalla. Huomenna onkin meidän omien perusopintojen kirjallisuudenkurssi ja sitä jopa odotan innolla! Kävinkin lauantaina lainaamassa 14 kirjaa kyseistä kurssia varten ja siinä kyllä riittää luettavaa!

 Kävin myös viime viikolla kokeilemassa uutta ryhmäliikuntaa, nimittäin 75 minuutin Body-tuntia. Noh, täytyy kyllä sanoa, että sen jälkeen polvet tutisi ja nauraminen sattui monta päivää. Sen arvoista kylläkin! Huomennakin koittaa uusi elämys, sillä mennään Siirin kanssa kokeilemaan Yo Pumpia. Saas nähdä, miten soosina oon sen jälkeen, mutta tuleepahan ainakin kokeiltua.

 Sanomani piti, että arki on loppujen lopuksi aika jees!

Loma loppuu

  12.1 on jälleen aika palata koulunpenkille! Ja oli kyllä jo aikakin, ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni jopa pikkaisen odotan koulunkäyntiä. Syitä ovat muun muassa ihana kouluruoka ja ystävät - ei yliopisto tunnu yhtä rankalta opiskelulta kuin lukio, vaikka aiheet ovatkin laajempia ja tenttiin saa lukea otsasuoni pullottaen. Ehkä se johtuu siitä, etten istu koulussa yhdeksästä kolmeen neljään. Saattaa olla, että jonain päivänä olen koulussa vain kaksi tuntia, syön ja lähden kotiin. Toisena päivänä voi olla jumppia ja muita juttuja, jolloin saatan olla poissa kotoa jopa iltakahdeksaan saakka. 

 Suurin opiskeluhan tapahtuu kotona, koneen ja kirjojen ääressä. Se on aika suuri ero lukioon. Ei ole oikeastaan läksyjä, mutta kyllä muut hommat, kuten tentit ja ryhmätyöt vievät aikaa järjettömästi. Joskus saattaa istua monia tunteja pöydän ääressä vain tekemässä muistiinpanoja. Joskus saa kirjoittaa näppäimistö sauhuten esseitä. Nyt kolmannessa periodissa saa maata sängynpohjalla lukemassa kirjoja - kuulostaa iisiltä? Not. Kun kirjalla on deadline, lukemisesta tulee tökkivää. 

 Toisaalta olen jo lomaillut niin paljon, että onkin aika päästä takaisin siihen koulurytmiin - olokin on paljon tehokkaampi, kun käy koulussa ja joutuu lukemaan tentteihin. Kohta pääsen käsiksi aineopintoihin, jotka ovat pidemmän päälle hyvin itsenäisiä kursseja. Tiedän, että vaikka en joudu istumaan luennolla konkreettisesti, menen kuitenkin koululle lukemaan. En saa kotona paljoakaan aikaiseksi vaan luultavasti painutaan Siirin kanssa jonnekin kirjojemme kanssa lukemaan ja tekemään muistiinpanoja. Ja siitä sitten suunnataan jonnekin syömään, koska en vaan voi olla kehumatta yliopistoruokaa tarpeeksi. 

 Pointtini oli, että loma todellakin vetelee viimeisiään ja koulu huutelee jo minua luokseen. Kaksi periodia edessäpäin ja sitten koittaa jo kesä. Onpas aika mennyt nopsaan! 

What's wrong with me? - part 1

  Hahaa, uusi postaussarja, jota toivottavasti jaksan jatkaa niin kauan kuin olen kykenevä. What's wrong with me -postaussarja käsittelee asioita minussa/minusta/minun ajatusmaailmastani - asioita, mieltymyksiä ja muita eroavaisuuksia, joiden olen huomannut aiheuttavan kummastusta. 

  Tämän postauksen aihe on matkustelu. Minä melkeinpä vihaan matkustelua, en pidä siitä ollenkaan. Toki uudet kulttuurit on jees, mutta en tykkää viettää aikaa ulkomailla. Onneksi kaikki ulkomaanmatkat perheen kanssa ovat olleet sellaisia muutaman päivän lomia, viikon koulumatka Lissabonissa oli jo liian pitkä minulle.

 Matkustelussa on parasta on ehdottomasti lentomatkat, varsinkin nousuosuudet. Ja takaisintulomatka tietenkin. Toki hienot nähtävyydet ja matkakohteen historia kiinnostavat, silloin matka saattaa jopa vähäsen kiinnostaa. Siksi matkamme Puolaan oli jopa kiva, sillä saimme käydä katsomassa keskitysleirejä. Lissabon sen sijaan oli aika tylsä - en saanut oikein mitään irti paikan kulttuurista tai nähtävyyksistä. Haluan matkallani nähdä jotain kiinnostavaa ja viettää sen useimiten perheeni seurassa. Koen nimittäin olevani aika tylsää matkaseuraa, kun en tykkää juhlia enkä mitään muutakaan sellaista: voi olla, että sekin vaikutti Lissabonissa hieman. Saksassa ja Pariisissa oli toki myös hienoja nähtävyyksiä, mutta ne kiertää muutamassa päivässä. En koe tarpeelliseksi hengailla monia ylimääräisiä päiviä, jos kaikki on jo nähty muutamassa päiväpahasessa. 

 En koskaan hingu ulkomaille. En usko, että olisin koskaan sanonut kenellekään haluavani jonnekin lämpimään, pois Suomesta. Minä nautin Suomesta. Ainoa paikka, jossa olen oikeasti viihtynyt, on Ruotsi. Sielläkin olimme vain päiväreissulla. Viihdyn varsin hyvin Suomessa ja tykkään eri kulttuureista, mutta en vain saa matkustelusta sen kummempaa mielihyvää. Se ei ole osa minua enkä tarvitse sitä. Toki matkustelu sivistää ja avartaa mieltä, mutta en koe sitä tärkeäksi omassa ajatusmaailmassani. En haaveile välivuosista ulkomailla enkä reippureissusta Intiaan. En haaveile Espanjan auringosta enkä halaja Yhdysvaltoihinkaan. What's wrong with me...

Minuus mitataan kiloissa?

 Miltei kaikki tietävät, miltä tuntuu olla epävarma itsestään. Eräänä aamuna peilistä katsoo joku ihan kummallinen otus, joka ei ole kaunista nähnytkään. Saunan lasiovesta taas heijastuu kuvajainen, joka muistuttaa enemmän Michelin-ukkoa kuin parinkympinkynnyksellä keikkuvaa nuorta naista. Olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet -lausahdus saa välillä hermot kireälle: en minä ole täydellistä nähnytkään, jos näytän tältä! Välillä tuntuu oudolta kuunnella joka tuutista tulevaa Näin pudotat painoa nopeasti! -hössötystä ja samaan aikaan kuitenkin pitäisi olla onnellinen juuri sellaisena kuin on. Toki itsekin sorrun välillä kliseisiin. Jos puhun jollekulle painosta, painotan, ettei sillä ole väliä. En tahdo, että kyseinen henkilö (läheinen, tuttava tms.) joutuu miettimään ja stressaamaan painostaan ja ulkonäöstään. Itsehän en tietenkään kuulu siihen kategoriaan! Puhun sydämestäni ystävilleni, mutta jos sanoisin niin itselleni, päässäni huutaisi ääni, joka sanoo minun puhuvan potaskaa. 

  Miksi elämästä on tullut yhtä kilojen vahtaamista ja stressaamista: samat vaatteet menevät päälle kuin ennenkin, kuntoni on kohentunut, mutta... Painoni on noussut liikkumisestani huolimatta. Reagoin siihen eri tavalla kuin ennen olisin. Ennen olisin mennyt heti ulos lenkille itkupotkuraivareille, mutta nyt vain tyynesti astuin alas vaa'alta ja oikeasti ihmettelin, mistä ne kilot ovat tulleet. Juon vettä, urheilen ja syön säännöllisemmin kuin aikoihin. Tunsin oloni hieman harmistuneeksi. Olin yrittänyt, mutta tulosta ei tule. Se jos mikä vasta pistää sapettamaan. 

  Kyllä minä tiedän, etten ole koskaan ollut siro keijukainen ja tiedän, miten paljon työtä vaatisi päästä sellaiseksi. Tällä hetkellä maaliviivalla odottaa haave normaalipainosta. Paino ei toisaalta ole koskaan aiheuttanut minulle mitään terveydellisiä haittoja. Vyötäröniympärys on terveellisissä mitoissa eikä minulla ole sisäelinrasvaa. Paino kerääntyy päärynävartalon mukaisesti peppuun ja reisiin. Se ei ole vaarallista, mutta läski on läskiä. Ihan sama, minne se ylimääräinen paino kerääntyy - ylipaino on aina rumaa yhteiskunnan mielestä. Minäpä pistän kuitenkin vastaan: olen iloinen, että peppuni on iso vaikkei se timmi olekaan. Olen onnellinen, että rasva kerääntyy nimenomaan alavartaloon, sillä se ei ole terveydelle niin haitallista kuin elintasokumpu. 

 Jokaisella on mielikuva ylipainoisesta. Toiselle on se on erilainen kuin toiselle. Itse en osaa kuvailla tyypillistä ylipainoista, koska sellaista ei ole. Ylipaino ei aina merkitse huonoa kuntoa ja huonoja elämäntapoja. Joku kuvittelee, että liikalihava puuskuttaa pienenkin kävelymatkan jälkeen. Aina se ei ole niin.

 Eikä minuus ole kiinni kiloista. Sen pitäisi olla kiinni onnellisuudesta, elämänkokemuksesta ja sinusta. Miten näet itsesi, miten arvioit itseäsi ja onnellisuuttasi. Minun elämäni olisi vallan hyvää, mikäli en joka päivä inhoaisi vartaloani ja sättisi itseäni. Tässä vaiheessa tiedän jonkun ajattelevan, että laihduta. Kukaan ei tiedä, miten paljon minä yritän. Yrittäminen on turhauttavaa, kun ei millään onnistu. Viimeiset kaksi vuotta olen yrittänyt, mutta tuloksia ei näy vaa'assa. Vartalossa sen sijaan kyllä. Painan enemmän kuin koskaan, mutta olen hoikempi kuin koskaan. Silti minä olen lihava, koska vaaka niin sanoo. En ole miettinyt koskaan sitä aiemmin, mutta minäkin välillä arvotan itseäni sen mukaan, miten paljon vaaka milloinkin näyttää. Minun on ymmärrettävä, etteivät ne numerot ole minä. Ne ovat vain pikkuinen osa minua. Ei kukaan tiedä, paljonko painan. Ongelma on MINUN pääni sisällä. 

Kirja, johon tulen palaamaan

  Olipas yllättävä valinta kirjallisuuden opiskelijalta, hehe! Enkä suosittele tätä kirjaa kaikille sen vuoksi, että se on suomalaisen kirjallisuuden lyömätön klassikko vaan siksi, että sen tarina ja henkilöhahmot ovat vertaansa vailla. En lyttää yleissivistyksen puutteesta, mikäli kyseinen henkilö ei ole lukenut teosta - harmittelen korkeintaan, miten paljon on menettänyt, kun ei ole tarttunut näin oivaan kirjaan!

  Olen lukenut Tuntemattoman sotilaan vasta kerran, mutta kohta luen sen uudelleen. Ja ehkä vuoden päästä taas uudelleen. Ja sitten jälleen. Jotkut kirjat vain ovat sellaisia, joihin palaa tietyn väliajoin. Mielestäni Tuntematon on siinä mielessä myös ajaton, sillä vaikka sota ei kosketakaan meitä, on sotilaiden tuntema pelko ja koti-ikävä yhä keskiössä sotaisissa maissa.

 Kirja on itse asiassa todella helppolukuinen, toisin kuin moni luulee. Kieli on mielestäni hyvin selkeää, vaikka henkilöhahmot puhuvatkin eri murteita. Murteiden saralla ehdoton lemppari on tietenkin Hietanen!

 Jos et sodista paljon tiedä, uskon kuitenkin, että kirja saattaa varsin hyvin kolahtaa! En ollut aikaisemmin kiinnostunut sota-aiheisesta kirjallisuudesta, mutta Tuntemattoman sotilaan innoittamana luin muutaman muunkin sotakirjan. Kirjallisuus on aika hieno asia, kun sille antaa aikaa. En minäkään muutama vuosi sitten hihkunut siitä, että joudun lukemaan jonkun kirjan - enkä hihku kyllä nytkään. Lukeminen on parasta, kun sen tekee omasta vapaasta tahdosta. Opiskelen kirjallisuutta ja joudun tietenkin lukemaan kirjoja, jotka kuuluvat tiettyihin kursseihin. Silloin kun asennoidun oikein ja todella haluan lukea jonkun teoksen, huomaan, että lukeminen sujuu. Tuntemattoman sotilaan luin ensimmäistä kertaa abivuonna ja vapaasta tahdostani: onneksi luin, sillä nyt tiedän, mikä kirja tulee luultavasti pysymään lempikirjanani pitkään.

 

Let it explode

Mitä toivon ja lupaan vuonna 2015?

Toivon menestystä kouluelämässä: tahdon ylittää itseni, pistää itseni sataprosenttisesti likoon ja menestyä! Tahdon tehdä kovasti hommia, jotta voin olla ylpeä itsestäni! Koulu on mulle hyvin tärkeä juttu ja arvostan koulutusta ja tahdon jonain päivänä (mahdollisimman hyvässä aikataulussa) valmistua unelma-ammattiini!

Toivon kovasti ihania hetkiä ystävien ja perheen parissa. Rakastan viettää aikaa yhdessä - kaverien kanssa on ihanaa kahvitella ja vain jutella ja perheen parissa nauraminen on ihan uskomatonta. Lisää aikaa molempien kanssa siis!

Tahdon pystyä nukkumaan hyvin eli toivon sitä, että saisin ihanat ja hyvät yöuneni takaisin. Uskon, että suurin osa huonosta nukkumisestani johtuu niskoistani ja hampaistani, sillä ne aiheuttavat aamuisen päänsäryn - ne hoituvat onneksi helpommin kuin unettomuus hoituisi.

 Toivon myös kovasti itsekuria, jotta saavuttaisin hyvän balanssin kehoni ja mieleni välillä. Haluan oppia nauttimaan pitkistä kävelyistä ja toivon myös muutosta motivaatiooni: tahtoisin nauttia kotijumpista! Zumbaa, DanceFitiä ja muita yliopistoliikuntoja en todellakaan ole jättämässä pois päiväjärjestyksestäni: ne saavat viikon kulumaan nopeammin ja tuntien jälkeen on aina ihan törkeän hyvä fiilis. Tahdon myös saada syömiseni reilaan, jotta jaksaisin mahdollisimman hyvin ja olisin energinen. Toki tahtoisin myös solakoitua, mutta jaksaminen etusijalla!

 Toivon loppujen lopuksi aika pikkuisia asioita, mutta toisaalta ne ovat suuria. Itsekurin ja motivaation kanssa tulen varmasti painimaan, mutta eniten toivon, että saisin terveellisen ruokailun ja liikunnan osaksi elämääni. Haluan, että sellainen elämä tulee olemaan minulle aina tärkeää. 

Lupaan venytellä enemmän, sillä venyttelyn ansiosta kroppa pysyy hyvänä ja olo on parempi. Mulla on ainakin selkä ihan jumissa koko ajan, joten venyttely ei todellakaan tee pahaa mun keholleni. Lupaan myös juoda enemmän vettä, sillä kehoni voi paremmin, kun saan päivässä vähintään 2 litraa vettä.

 Lupaan kirjoitella runoja ja lukea, sillä ne ovat asioita joista pidän. Lupaan myös antaa aikaa itselleni, kun sitä tarvitsen, sillä olen herkkä stressaamaan ja panikoimaan.

Mitä te toivotte ja/tai lupaatte?