Minä vastaan minä

 Selasin eräänä päivänä Facebook-sivuani ja tutkin vanhoja tilapäivityksiäni. Ensin huomaa muutoksen kirjoitustyylissä, sitten ulkomuodossa ja lopuksi vasta henkisellä tasolla. Ryhdyin vertailemaan itseäni; millainen olin lukion ensimmäisellä luokalla ja millainen olen tänään. 

 Ensimmäinen vuosi lukiossa oli uusi ja jännittävä. Muistan kipeän eron ja sen tuoman tyhjyyden. "Mitäs nyt" muistan miettineeni. Ihmetyksekseni (ja onnekseni) olin suhteellisen nopeasti jälleen oma itseni. Ryhdyin opiskelemaan rankasti, mikä taas toi valitettavasti mukanaan hurjasti stressiä ja paineita. Stressi jatkui lukion kolmannelle saakka, jolloin kaikki turha murehtiminen (tai jatkui se, mutta pienemmässä mittakaavassa) sai jäädä. Se stressi oli oikeasti hurjaa, en enää itsekään ymmärrä, miten jaksoin ihan oikeasti käydä koulussa saatika tehdä mitään muuta. Tuntuu jotenkin kurjalta, että sen ikäinen Emppu joutui kokemaan sellaista. Voisin ottaa vastaa hänen tuntemuksensa, sillä olen oppinut kanavoimaan stressini ja hallitsemaan itseäni paremmin.

 Ajatusmaailmakin muuttuu vuosien saatossa. Olen oppinut hyväksymään erilaiset asiat nyt myöhemmin, mutta on hassua huomata, miten jotkut asiat taas pinttyvät päähän pahemmin ja herkemmin kuin ennen. En lukion ensimmäisellä niinkään miettinyt ihoni epäpuhtauksia tai jenkkakahvoja. Tai mietin, mutten samalla tavalla kuin nyt. Ennen sanoin ajatukseni ääneen, mutta nykyään mahamakkaroiden puristelu ja niiden murehtiminen jää muhimaan pään sisälle ja laukeaa jonain aamuna, kun erehdyn käymään vaa'alla tai katsomaan liian kauan peiliin. Itsetunto-ongelmat eivät ole kadonneet mihinkään eivätkä ole katoamassa. Sen olen kyllä hyväksynyt - suuret muutokset vaativat aikaa.

 Lukion ensimmäisellä leikkasin yhtäkkisellä päätöksellä itselleni polkkatukan. Se oli yksi hienoimpia päätöksiäni elämässäni. Jonkun mielestä se voi kuulostaa typerältä, mutta se oli minulle eräänlainen irtiotto. Varsinkin eron ja koulun alun jälkeen kaipasin jotain pientä muutosta, joka muutti ulkoisesti minua kovasti, mutta vielä enemmän sisäisesti. Nyt haaveilen samanlaisesta muutoksesta. Toteutan sen kyllä vielä, mutten osaa sanoa milloin ja miten. 

 Musiikki on ollut mulle jo kauan todella tärkeää. Jostain syystä nykyään en koe sitä niin tarpeelliseksi kuin ennen. En istu tuntikausia kuuntelemassa HIMiä vain kuuntelemisen vuoksi. Siinä minä olen muuttunut enkä tiedä, pidänkö siitä muutoksesta. Muistan yhä ne illat, kun istuin tietokoneen ääressä, "Love You Like I Do" soi taustalla ja tuijottelin ulos talviseen pimeyteen. Pidin siitä kovasti. Nyt en löydä samanlaista olotilaa niin helpolla. Musiikki on toki minulle yhä tärkeää, mutten tarvitse sitä jatkuvasti. Voin hyvin olla koneella ilman taustamölyä ja istua bussissa ilman kuulokkeita korvissa.

 Muutoksia tapahtuu koko ajan. Se on ihanaa. On kivaa muuttua ja varsinkin huomata niitä muutoksia. Suurin osa tapahtuu kuitenkin pään sisällä. Nyt olen uudessa elämänvaiheessa ja huomaan arvostavani ystäviä, perhettä ja Joonasta aivan eri tavalla kuin ennen. Olen paljon kiitollisempi kaikesta. Se on parhain muutos.