Totuuksia minusta

Ajattelin ihan rehellisesti kertoa, että millainen olen. Usein sitä tulee blogissa silotelleeksi itseään ja tuomaan itsensä esille aivan erilaisena kuin oikeasti on. Joten, nyt saatte tietää, kenen blogia te oikeasti luette!

Minusta ei saa urheiluhullua tekemälläkään. Ei sitten millään. En usko, että tulen koskaan olemaan sellainen, joka vaatii liikuntaa henkisen hyvinvointinsa ylläpitämiseen. Urheilen kyllä, mutta se ei ole minulle mikään erityinen nautinto. Suurin ongelma on se, että joudun kävelemään bussipysäkille, mikäli tahdon lähteä yliopistolle liikkumaan. Se askel, jonka otan lähteäkseni ulos, on se vaikein. Sen jälkeen on aika helppoa, vaikka ei minua oikeasti kiinnostaisi tippaakaan. Taisin syksyllä liikkua liikaa minuksi, sillä nyt kaikki motivaatio on kadonnut. En innostu siitä, että lähtisin kuudeksi pumppiin tai sunnuntaina (niinpä, sunnuntaina...) zumbaan. Kuntosali on minulle mieluisinta liikuntaa, sillä saan itse päättää, milloin sinne menen. Minun lempiaikani liikkumiseen on aamu/aamupäivä - ei ilta. Illalla kaikki energiani ja intoni on jo kadonnut enkä saa mitään mielihyvää liikunnasta. Toki liikunnan jälkeen on ihana olo, mutta olotila ennen jumppaa on ihan surkea. En ole urheiluhullu. En todellakaan. En saa kiksejä siitä. Liikunta on hyväksi ja tykkään tosiaan kuntosalilla käymisestä ja esimerkiksi sulkapallon pelaamisesta. En tällä hetkellä kuitenkaan saa mielihyvää siitä, että täysin epämotivoituneessa olotilassa heilun illalla zumbassa. Tarvitsen innostuksen ja motivaation liikkumiseen ja tällä hetkellä kuumeisesti etsin sitä. 

Olen vielä pahempi kotihiiri kuin luulette. Nautin kotona olemisesta. En tahdo mennä juhlimaan ja muutenkin, inhoan lähteä minnekään illalla. Miksei kaikkea elämässä voisi hoitaa aamulla niin illan saisi pyhittää itselleen? Olen todella huono esimerkiksi lähtemään retkille ja osallistumaan tapahtumiin, koska kaikki sijoittuvat myöhään iltapäivään/iltaan. Tahdon tulla kotiin valoisalla ja turvallisesti, en yksinäni viimeisellä bussilla housut tutisten.

Pelkään niitä koiria oikeasti. Ei auta, vaikka sinun koirasi olisi erilainen ja suloinen. Minä en pidä koirista enkä oikein muistakaan eläimistä. Älä loukkaannu, jos vaihdan tien puolta, kun olet kävelyllä koirasi kanssa. Et tunne minun sykettäni etkä sitä hikeä, joka nousee otsalle. Älä "herrajumala":ttele hississä koirasi kanssa minulle, kun sanon, että pelkään koiria. Älä loukkaannu, jos en uskalla tulla luoksesi. En yksinkertaisesti uskalla, pelkään koiria ihan liikaa. Jos koira hyppää yllättäen luokseni, älä loukkaannu/suutu, jos alan itkemään hysteerisesti. Älä suutu, jos en silitä koiraasi. Minua ei lohduta se, että sanot koirasi olevan kiltti ja erilainen kuin muut koirat. Minulle se on koira, jotka pelkään kuollakseni. Joudun usein miettimään, mitä tehdä, jos ystäväni, jolla on koira, pyytää minut kylään. En minäkään telkeä sinua pytonin kanssa samaan huoneeseen ja sano, että se on ihan kiltti, ei tarvitse pelätä.  Koirapelkoa ei usein oteta vakavasti; ajatellaan, että jos koira on söpö niin sitä ei pidä pelätä. Minä pelkään koiraa kokoon, energisyyteen... mihin tahansa riippumatta. Oli se sitten pentu tai vanha koira, pelkään sitä. Moni ajattelee koiran hyppimisen ja haukkumisen pelottavan, mutta minua pelottaa niiden lisäksi jo se, että koira on samassa tilassa tai edes haistelee minua. En yksinkertaisesti pidä koirista. 

Tein yhden nettitestin ja sen perusteella olen Joojoo-tyyppi. Minä olen se, joka ei ole mitään mieltä. Välttelen riitoja ja konflikteja. Olen miellyttävä ja mukaudun helposti. Annan muiden päättää, jotta pääsemme helpolla ja siten, että tilanne miellyttää MUITA. Asetan itseni hyvin usein taka-alalle, koska niin on helpompaa. On mukavaa nähdä, että muut viihtyvät ja muilla on asiat hyvin. Minä tulen sen jälkeen. En ole kuitenkaan mutkattomasti tällainen, mutta monessa tilanteessa huomaan olevani sellainen "joojoo, tehdään niin kuin sä tahdot" -tyyppi. En tahdo päättää - mitä, jos tapahtuukin jotain, mikä ei miellytä muita?