Faith is taking the first step even when you don't see the whole staircase.
- Martin Luther King, Jr.
Uskominen tuntuu olevan nykyään tabu. Itse olen ainakin huomannut, että monien mielestä on jotenkin noloa ja tyhjäpäistä uskoa Jumalaan tai johonkin suurempaan voimaan. Ehkä joku pitää minuakin nyt tyhmänä, järjettömänä tai jopa hulluna, mutta minä en välitä. Usko on jokaisen oma asia.
Olen pohtinut paljon uskomista viime kuukausina. Olen lukenut kirjaa enkeleistä ja ylipäätään miettinyt Jumalaa ja uskomista. Salaa uskon, nimenoman salaa, koska en ole ennen kehdannut ääneen myöntää uskovani enkeleihin. Lukemassani kirjassa kerrottiin, että on olemassa enkeleitä, joilla ei ole mitään tehtävää. Kun rukoilee ja pyytää näiltä enkeleiltä asioita tapahtumaan, ne tapahtuvat. Olin aluksi hieman skeptinen, mutta päätin kokeilla. Monena iltana ennen nukkumaanmenoa ristin käteni ja toivoin. Toivoin todella kovasti ja puhelin päässäni näille enkeleille. Toivoin, että juuri me saisimme sen tietyn asunnon. Kaksi päivää myöhemmin minulle soitettiin ja asunto oli meidän. Toivoin myös, ettei minun tarvitsisi hoitaa erästä hyvin työlästä hommaa, sillä minulla oli kiire ja työ olisi vienyt kovasti voimiani. Seuraavan päivän iltaan mennessä asia oli hoidettu.
En ole kirkossakäyvää tyyppiä. Kesätöissä tosin tuli käytyä harva se päivä kirkossa ja viime talvena kävin kuuntelemassa joululauluja. Kirkossa käyminen ei ole koskaan kuitenkaan ollut minulle vastenmielistä. Olen nauttinut tunnelmasta. En kuitenkaan koe, että uskoni vaatisi kirkossa istumista. Pystyn nauttimaan uskostani aivan yksinkin ilman vaadittavia tekoja tai materiaa.
En ole missään vaiheessa kyseenalaistanut Jumalaa. Minun mielestäni Jumala on luonut maailman, mutta uskon toisaalta myös evoluutioteoriaan. Tasapainottelen tieteen ja uskonnon rajamailla, mutta uskon vakaasti, että Jeesus on elänyt ja meille kaikille on määrätty kohtalo taivaassa. Uskon myös, että teot määrittävät, minne kuoleman jälkeen päätyy.
Olen pohtinut ateistien tai ei-uskovaisten ajatusmaailmaa. Minne he uskovat meidän päätyvän kuoleman jälkeen? Uskovatko he, että meille on käsikirjoitettu elämä jo ennen syntymäämme vai uskovatko he, että jäämme vain hautaan... Että kuoleman jälkeen ei ole mitään? Päätäni alkaa särkeä, kun mietin kuolemanjälkeistä elämää. Minun ajatukseni kuolemanjälkeisestä elämästä on selvä: päädymme joko taivaaseen tai helvettiin. Joka tapauksessa jatkamme eloa jossakin muualla, katsellen läheisiämme kirjaimellisesti pilvien päältä. Ahdistun, jos joudun miettimään sitä, mitä tapahtuu, jos emme päädykään minnekään muualle vaan jäämme vain hautaan - elämä päättyy siihen eikä kuolema olisikaan portti taivaaseen tai helvettiin?
Tätä on todella vaikea pukea sanoiksi. En tiedä, mistä puhua, sillä tuntuu, että mitä ikinä sanonkaan, olisi tyhmää tai järjetöntä. Enkä ymmärrä, miksi pelkään uskosta puhumista. Tuntuu, että maailmankuvaani ei sallita. En itse tuomitse ateistien maailmankuvaa, mutta minun Jumalaan uskomiseni tuntuu haittaavan. En pidä kiihkouskovaisista enkä -ateisteista. Antakaa jokaisen uskoa tai olla uskomatta. Jos uskominen tuo hieman valoa päivään, miksi se olisi tyhmää tai järjetöntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Bloggaaminen ja lukeminen sujuu kaikilta mukavammin, kun kommenttia kirjoittaessa harkitsee kirjoittamaansa. Asiallinen ja rakentava kritiikki on aina sallittua, mutta järjetön haukkuminen, mollaaminen ja asiattomien kommenttien jättäminen ei. Haluaisitko itse kuulla olevasi ruma, lihava tai maailman huonoin bloggaaja? Et varmastikaan. Pidetään kommentointi asiallisena - näin kaikilla on mukavampaa! :)