Sunnuntain kuulumiset

   Alettiin jo aamusta siivoilla Joonaksen kanssa. Puunattiin koko kämppä huolella enkä voisi olla tyytyväisempi - on ihanaa olla puhtaassa ja siistissä kodissa. Valitettavasti tämän sunnuntain hohtoa vie se, että pieni flunssanpoikanen yrittää iskeä. Kurkku on karhea ja nenä vuotaa. Joudun skippaamaan Zumban ja keskittymään opiskeluun. 

 

 Ryhdyin lukemaan perjantaista tenttiä varten Lentävää hevosta. Päätin jälleen kokeilla uutta opiskelutekniikkaani ja tehdä muistiinpanot PowerPointteina. Vielä menee hyvin ja opiskelu luistaa. Loppuviikosta ei varmaan enää naurata! Keskiviikkona on myös meidän Muusan pikkujoulut, johon me fuksit ollaan kehitetty ohjelmaa. Sitäkin varten pitää vielä harjoitella ja etsiä varusteita. 

 Ensi viikolla onkin paljon koulujuttuja luvassa! Perjantaina on tosiaan tentti Lentävästä hevosesta. Perjantaina pitää myös palauttaa kuuden sivun runoanalyysiharjoitustyö - homma takkuilee jo heti alkuunsa, sillä tuntuu koko ajan, että teen väärin/en osaa ilmaista itseäni/häslään vaan liikaa. Hommaa riittää! Eikä siinä vielä edes kaikki. Keskiviikkona mulla ja Siirillä on alustustyö ekokritiikistä ja posthumanismista. Ekokritiikki ei ole vielä ihan valmis, täytyy lukea läpi vielä eräs artikkeli. 

Mutta nyt palaan jälleen opiskelujeni ääreen, mutta oikeastihan mun ajatukset on jo joululomassa. Pian olenkin ollut yliopistossa jo 4 kuukautta - aika menee todella nopsaan. Kohta on varmaan taas jo vappukin! 

 Kivaa sunnuntaita!

Kotoa pois muuttaminen - mikä yllätti?

 Olen asunut koko ikäni maalla peltojen keskellä omakotitalossa. Lähin naapuri ei ole kuuloetäisyydellä. Yllättäen 2014 syksyllä muutankin kerrostalon ylimpään kerrokseen Joonaksen kanssa, naapuri on muutaman metrin päässä ja lähin asfaltoitu tie on vain noin 300 metrin päässä. Kello 22 täytyy olla hiljaa ja ovi täytyy aina muistaa käydä tarkistamassa kunnolla ennen kuin menee nukkumaan. Kerrostaloon pääsee vain avaimella, onneksi. Muuten olisin aivan helisemässä murtovaraspelkojeni kanssa. Toki summeria painamalla pääsee taloon sisään, muttei ainakaan varkain. 

 Olin odottanut kaikkien kaverien kertomusten perusteella, että saan repiä hiukseni irti, kunhan saan kuulla, kuinka paljon naapurit mölyävät. Onnekseni kerrostalossamme on aika paksut seinät tai sitten naapurimme ovat vain todella hiljaisia, sillä en ole kuullut oikeastaan kertaakaan yhtäkään naapureistamme. Muutenkin kerrostalossamme on hyvin rauhallista. Välillä saattaa nähdä naapurin hississä, mutta muuten on erittäin rauhallista. 

 Sekin yllätti, että koulu on nyt ihanan lähellä. Jonkun mielestä se on liian kaukana, mutta ottaen huomioon aikaisemmat bussimatkat ja etäisyydet, pidän tämänhetkistä koulumatkaani ihanan lyhyenä. Tämän vuoksi saan joka päivä myös paljon raitista ulkoilmaa ja hyötyliikuntaa, joten kaksinkertainen voitto minulle!

 Tottakai myös sellaiset perusasiat, kuten pyykkienpesu ja ruokakaupassa käyminen yllättivät. Siinä vaiheessa, kun aloitat tekemään ruokaa ja jotain puuttuu, alkaa kyllä kismittämään. Jääkaappiin ei ilmesty maitoa tai voita, vessaan tarvitsee ostaa vessapaperia eikä kahvia oikein keitetä ilman kahvinporoja. Mutta kyllä siihen nopeasti tottui, se yllätti kuitenkin vain minimaalisesti. 

 Yllätyin kovasti siitä, miten helppoa tämä loppujen lopuksi onkaan. Oletin kärsiväni koko ajan koti-ikävästä, mutta en ole tainnut oikeastaan kertaakaan potea sitä kunnolla. Nautin täällä olosta, koska saan opiskella rauhassa eikä minun tarvitse miettiä liikaa, jos haluankin mennä keskustaan. Hyppään vain bussiin ja that's it. Oma tupa, oma lupa - näin sanoen. 

Tämä päivä on onneksi kohta jo ohi

 Lähdin ihan tyytyväisenä n. 11:40 kävelemään kohti bussipysäkkiä. Mulle oli jo tulla kiire, koska jäin hetkeksi juttelemaan erään vanhemman naishenkilön kanssa. Melkein bussipysäkillä tajusin, että ei hitsi, jätinköhän mä kahvinkeittimen päälle. Fiksuna tyttönä nousin kuitenkin bussiin, vaikka mieltä kalvoikin ajatus mahdollisista katastrofeista, mitä päälle jääneestä kahvinkeittimestä voi aiheutua. Soitin hätäpuhelun iskälle ja kyselin, mitä voi tapahtua. Sain hetkeksi aikaa hermoni kuriin ja matkasin kauppatorille. Treffasin Siirin, menin lataamaan matkakorttini ja suuntasimme sitten Bryggeen syömään. 

 Koko ajan asia vaan kalvoi mieltä - epätietoisuus on inhottavaa. Pohdin koko ajan, olinko sammuttanut kahvinkeittimen vai en. Lopulta päätin, että nyt on pakko mennä tarkistamaan. Vein syömisen jälkeen tarjottimeni pois ja Siiri otti reppuni. Ja eikun juoksemaan. Pääsin ennätysnopeasti bussilla Tuomiokirkolle, siitä taas muutamassa minuutissa omaan bussiini ja pääsin kotiin uskomattomissa 10 minuutissa! Normaalisti kotimatkaan menee melkein 45 minuuttia. Bussi-Jumalat olivat puolellani tänään! 

 Normaalisti bussipysäkiltä kestää kävellä kotiin n. 7-8 minuuttia. Tällä kertaa olin kotiovella jo neljässä minuutissa. Kumpparit ovat ihmeen hyvät juoksukengät, askel kulki ihmeen keveästi. Eikun avain lukkoon ja ovi auki. Ja sitten kahvinkeittimen luo! ...joka oli pois päältä. Ai, että mikä ihana tunne. Ei ollut vaaraa, huoli oli turhaa, mutta silti. Miksi juuri silloin, kun se olenkohan sammuttanut sen -tunne tulee, ei vaan voi muistaa, onko painanut sitä nappulaa vai ei? No, ehdin takaisin hyvissä ajoin. Ja luennolla oli kevyt olo. Miksi tällaiset asiat voivat aiheuttaa niin suurta huolta ja ahdistusta, jopa paniikkia, mutta deadlinet ja muut eivät?

Siitä aasinsillalla tähän hetkeen. Kohta pitää avata jälleen tekstitiedostot ja ryhtyä tekemään ryhmätyötä ekokritiikistä. Hommaa riittää, luettavaa riittää, mutta eiköhän se siitä kohta. Onneksi huomenna on rentoutumista luvassa!

Ja taas on maanantai

En käsitä, minne kaikki viikot aina sujahtaa? Aika menee niin järjettömän nopeasti, etten pysty ymmärtämään. Taas on viikko edellisestä maanantaista, huomenna on tiistai ja sen jälkeen koko viikko vaan menee silmissä eteenpäin. Viikonloput tuntuvat muutamilta tunneilta. 

 Aamulla oli inhottava astua ulos talosta. Se tuuli sattui poskiin ja viimeisetkin hiukset meinasivat lähteä irti päästä. Onneksi ostin sen toppatakin pari viikkoa sitten, oli todellakin tarpeen. Edes paksumpi kangastakki ei pidä tuota inhottavaa tuulta. Plussaa oli se, että bussi oli vain 5 min myöhässä. Eilen se oli 14.

 Tänään aamulla oli koulua 10-12, sen jälkeen paineltiin Dentaliin syömään ihanaa tonnikalapitsaa. Sen jälkeen taas piipahdettiin Muusan vohvelipäivystykseen ja lopuksi suunnattiin vielä Siirin kanssa kauppatorin tuntumaan. Kohta Joonaskin tulee kotiin ja aletaan tekemään ruokaa. Sen jälkeen minulla onkin taas menoa, on meidän ryhmän chillailuilta! Kivaa!

 Mutta nyt kuuntelen vielä hetken W.A.S.P:ia ja pohdiskelen, missä välissä luen tuon Maria Jotunin Rakkautta -novellikokoelman. Ehkä illalla, ehkä hädissäni huomenna? En tiedä vielä, annetaan mennä omalla painollaan. Nyt ei ole stressiä, vaikka pitäisi olla. Ehkä olen jo liian joulutunnelmissa, mutta antaa olla vaan. 

Hei, kiinnostaisko teitä joku tietty postausaihe?

Kun muutat sä maalta kaupunkiin

 Maalaistyttö täällä hei. Olen tottunut syvään hiljaisuuteen, vähäiseen liikenteeseen ja siihen, että saatan nähdä liikennevaloja hyvällä tuurilla pari kertaa viikossa. En ole tottunut jatkuvaan hälinään ja ihmismassoihin, saatika, että olisin tottunut pyöräteihin. Ajattelin listata asioita, jotka aiheuttivat minussa pienen kulttuurishokin!

1. Hälytysajoneuvot: Meidän kampusalue on ihan TYKSin vieressä. Joka päivä siis hälytysajoneuvot piipittivät ja ulisevat jossakin lähelläni. Aina, kun näin käy jään minä hoomoilasena tuijottamaan ja etsimään äänenlähdettä. En tiedä miksi, mutta hälytysajoneuvoissa on jotain jännää ja niin erilaista. Joskus menen jopa paloauton nähdessäni katsomaan Tilannehuoneen 24h Hälytyslistasta, missä tapahtuu!

2. Pyöräilijät: Maalla ei paljoa ole näitä suhareita. Tai on toki, mutta en joudu varomaan joka sekunti, jäänkö alle vai en. Varsinkin tasa-arvoisten risteyksien ollessa edessä jään suosiolla odottamaan jalkakäytävälle. Harvan pyöräilijän olen nähnyt varovan näissä risteyksissä (eivät kyllä autoilijatkaan paljoa varo). Pelkään, että jonain päivänä pyöräilijä jää muutamassa tietyssä risteyksessä auton alle. Pyöräilijöiden kuuluu yhtä lailla väistää jalankulkijaa suojatien kohdalla, mutta oikeastaan koskaan minun kohdallani ei ole pyöräilijä pysähtynyt. Pyöräilijät ovat ilmeisesti yli-ihmisiä. Toki tämä ei koske kaikkia pyöräilijöitä, mutta liian moni pyöräilijä on minun nähteni tämän kolmen kuukauden aikana vaarantanut sekä itsensä että muun liikenteen. Pyydän pyöräilijöitä siis oikeasti kiinnittämään enemmän huomiota, kun autotietä ajavat. Samat säännöt, jotka koskevat autoilijoita, koskevat teitä myös. 

3. Minua ei väistetä: Kävelijät eivät väistä koskaan. Autoilijat päästävät kyllä ihmeen hyvin tien yli. Itse yritän kävellessäni olla aina kohtelias ja väistän ihmisryppäät ja päästän muutenkin ihmiset ohitse helpommin enkä kulje keskellä jalkakäytävää. On vähän harmittavaa joutua itse rämpimään nurmikon puolella kurassa, kun joku porukka ei suostu siirtymään jonoon edes hetkeksi. Itse siirryn aina jonkun taakse, jos ryhmässä kuljemme. On helpompaa ja mukavampaa kulkea, kun ei tarvitse töniä eikä likaantua.

4. Bussit: Bussit ovat Jumalan lahja. Niitä menee ihanan usein ja vaikka minne. Kotopuolessa menee kaksi bussia hyvällä tuurilla kerran päivässä. Jos silloinkaan. Toki olen itse tottunut hieman ystävällisempiin bussikuskeihin, mutta hei, en mäkään varmaan koko ajan jaksaisi hymyillä metrin leveää hymyä, jos joutuisin ajamaan bussia, pysähtymään koko ajan ja vaan kestämään samaa reittiä tunnista toiseen.

Tällaisiin juttuihin mä törmäsin. En teistä muista tiedä, mutta minä kiinnitin näihin asioihin huomiota!

Katsaus edellisviikkoihin

 On tullut koettua niin kirpeitä aamuja kuin sysipimeitä iltapäiviäkin. Aamuisin on ihanaa kävellä pysäkille, kun kylmä tuuli nipistelee poskia. Mutta iltapäivät ovat tuskaa. Toisessa kuvassa odotan myös bussia, kellohan on jo hurjat viisi iltapäivällä. Kaikki aamun tuoma energia häipyy sen siliän tien. Pimeys on jees, mutta eikös sen voisi jättää yöhön ja iltaan, ei iltapäivään. 

 Olen oikein pelästynyt siitä, että käytän oikeasti vapaaehtoisesti pipoa ja nahkahanskoja. Pelottaa se, että alan olemaan "niin vanha", etten välitä, jos pipo saa hiukset länään tai reppu näyttää hölmöltä. Olen alkanut miettimään sitä, että onneksi korvat eivät jäädy eikä selkä kuole toispuoleisesta käsilaukusta.

 Kirjallisuudenopiskelijalta ei lukeminen lopu. Eräänä iltana deittini oli Juhani Aho, sitä ennen hengasin Runebergin vaimon kanssa. Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä oli pettymys, mutta Papin rouva herätti mielenkiinnon, mutta myös tylsistytti todella tasapaksulla juonellaan.

 Oma koti kullan kallis ja plussaahan on sen ympärillä oleva luonto. On oikein mukavaa kävellä iltakävelyllä asfaltin sijaan hiekalla ja puikkelehtia metsässä. Vieläkään ei olla Joonaksen kanssa kunnolla käyty tutkimassa lähiympäristöä, ollaan kuitenkin muutaman kerran käyty katsomassa muutamia polkuja.

Hyvinvointikeskiviikko I

 Ihanaa keskiviikkoa kaikille! Ajattelin jakaa omat pikkuvinkkini hyvinvointikeskiviikkoon, jota ajattelin alkaa toteuttamaan pienen postaussarjan muodossa. Idea postaussarjaan lähti siitä, että ainakin omasta mielestäni hyvinvointiin vaikuttavat niin monet asiat - sekä henkiset että fyysiset asiat, teot ja ajatukset. Mulle ainakin on hyvin tärkeää kokea oloni mukavaksi ja kauniiksi, jotta voin hyvin. 

 Kynsienlakkaamisesta on tullut mulle todella tärkeä asia. On ihanaa, kun kädet näyttävät huolitelluilta ja kynsissä on joku kiva sävy. Olen tykästynyt viime aikoina kultaiseen hilelakkaan ja pidinkin sitä hyvin kauan kynsissäni. Nyt vaihdoin beigensävyiseen lakkaan. Ehkä huomenna lakkaan kynnet ihanan joulunpunaisiksi. Myös korut saavat minut voimaan paremmin, sillä tunnen helmikorvakoruissa ja rannekoruissa itseni hyvinkin kauniiksi. Ilman korvakoruja on orpo olo ja tuntuu, että jotain puuttuu.

 Loppupäivän hyvinvointiohjelmassa on lounastreffit, kirjastossakäynti ja illalla rentoutuminen kirjan parissa. Tai sitten teen jotain muuta, minkä parhaaksi näen. Elämästä pitää nauttia - tänään nautitaan!

Uusi oppimistapa

 En ollut koskaan ennen tajunnut tätä oppimiskikkaa, mutta päätin antaa sille mahdollisuuden. Ryhdyin tekemään tuossa torstai-illalla itselleni PowerPoint-esitystä runon kuvakielisyydestä. Omalla kohdallani ainakin toimi - saan rauhassa tehdä asetteluja ja muuttaa visuaalista ilmettä, mikä on minulle hyvin tärkeää. Mä nautin siitä, että saan tehdä muistiinpanoja, mutta nyt muutaman tentin jälkeen täytyy kyllä myöntää, että aika puulta maistuu. Pienet muutokset opiskelutekniikoihin piristää ihmeen paljon opiskelua ja kohottaa motivaatiotakin hieman. 

  Saatiin myös tehtyä torstaina Siirin kanssa meidän yhteinen parityö Lyriikan analyysikurssille, joka minun mielestäni oli ainakin hyvä. Oli hassua tehdä toisen kanssa kirjallista työtä, sillä molemmilla on omia ideoita, mutta onneksi meidän ideat menee hyvin usein yks yhteen ja onnistutaan tekemään yhtenäinen ja "meidän näköinen" kokonaisuus. Kohta täytyykin alkaa väkertämään oikein kunnolla toista parityötä Kirjallisuuskäsitys-kurssille. Meidän aiheet ovat ekokritiikki ja posthumanismi, joten hommaa (ja hiusten repimistä) varmaankin riittää! Hommaa piisaa kyllä myös omien juttujen parissa: täytyy väkerrellä joulukortteja, lukea kirjoja ja tehdä oma esseetyö lyriikan kurssille. Mutta en valita, eipähän tekeminen lopu! 

Ilmiantakaa runoblogeja!

 Olen jälleen tykästynyt runoihin, joten yritän löytää mahdollisimman erilaisia ja mielenkiintoisia runoblogeja! Ilmiantakaa omanne tai ystävänne, tai vaikka lempparirunobloginne - kaikki kelpaa vallan hyvin! :)

Tämä hento ajatus

kuin oksanmuotoinen särö lasissa

(ei siihen istahda lintu)

Tuijotan

kunnes lasi putoaa pois

Sanna Karlström

New favorite necklace

 En oo pitkään aikaan käyttänyt kaulakoruja enkä oikeastaan osaa sanoa sille syytä. Jostain syystä en ole vain saanut aikaiseksi aamulla laittaa niitä kaulaani tai ehken vain koe niitä omakseni juuri nyt. Tällä viikolla kuitenkin päätin oikein repäistä ja pistää mekkopäivän kunniaksi mahtipontisen kaulakorun. 

Ihan tavallinen keskiviikko

 Joskus ihan tavalliset päivät on erittäin jees. Ei tarvitse hosua eikä tehdä mitään sen kummempaa. Tänään nukuin pitkään, menin kouluun kahdeksi, neljän jälkeen olin kotona. Join kahvit. Menimme Joonaksen vanhempien luokse käymään. Tulimme kotiin ja söimme. Nyt luen runoja ja teen Power Point -esitystä ekokritiikistä. Ajattelin ehkä aloittaa tänään lukemaan Papin rouva -romaani, ettei lukeminen taas jää viimeiseen iltaan. Nythän mulla olisi melkein viikko aikaa.

 Huomenna menen kirppikselle Siirin kanssa, hieman ekstraa arkeen. Onhan huomenna myös vapaapäivä, sekin on aika ihanaa.

Runokokoelmaa ja kynttilöitä

 Meillä on koulussa eräällä kurssilla luettava runokokoelma ja tehtävä siitä essee, jossa saamme itse pohtia valitsemiamme asioita. Luin Sanna Karlströmin Taivaan mittakaava -runokokoelman ja täytyy sanoa, että pidin siitä todella paljon. Runot olivat juuri sellaisia, joista minä pidän. Suosittelen tätä runokokoelmaa kovasti kaikille, jotka ovat runoista kiinnostuneita. Runot ovat hyvänpituisia ja helppolukuisia - toki taakse sisältyy paljon muutakin. Tulkintaa vaaditaan.

Sitten tarvitsisi vaan vielä keksiä, mitä asiaa käsittelen harjoitustyössäni. Tämä on aina se vaikein kohta. Ehkä luen kirjan vielä kertaalleen ja ryhdyn sitten pohtimaan, mistä esseeni kirjoitan.

"10.000 lovers in one"

 6.11.2014: tuolloin oli mun ja Joonaksen 2,5 vuotispäivä. Niin se aika vaan menee, en pysy enää kuukausissa perässä. Päivä päivältä kuitenkin tuntuu oikeammalta. Varsinkin omassa kodissa toista arvostaa entistä enemmän. Oon aina niin onnellinen siitä, kun tuun kotiin ja nään Joonaksen. Arvostan pieniä eleitä, kuten sitä, että sänky on pedattu kauniisti, kun tuun kotiin. Tulin viikonlopun jälkeen kotiin ja Joonas oli ottanut vaatteet pois kuivumasta. 

 Me katsotaan iltaisin yhdessä BB:tä. Se on meidän aikaa. Jonkun mielestä se ei kuulosta kovinkaan hienolta tai erityisen romanttiselta, mutta tarvitseeko yhteisen ajan ollakaan kovinkaan romanttista tai erikoista. Minä nautin siitä, että saan olla hänen kanssaan. Iltaisinkin ennen nukkumaanmenoa jutellaan milloin mistäkin. Aamuisin hipsin pois niin hiljaa, etten herättäisi Joonasta. Joskus vaan unohdun ovelle tuijottelemaan, miten ihana ihminen voikaan olla nukkuessaan. 

 Kaksi ja puoli vuotta - se on aika pitkä aika, mutta taas toisaalta vasta tässä vaiheessa alkaa tuntemaan toista läpikotaisin. Kaksi ja puoli vuotta. Eipä sitä muuta voi sanoa kuin että on Joonas kyllä mulle niin järjettömän rakas. Kenen muun vuoksi menisin vaikka maailman ääriin, luovuttaisin vaikka molemmat jalkani tai kuolisin?

"Rakas iskä..."

 Harvemmin tulee sanottua omilleen vanhemmilleen, miten paljon heitä rakastaakaan. Itse uskon, että pienet teot saattavat merkitä enemmän kuin sanat. Istutaan koko perhe sohvalla ja pohditaan iskän kanssa BB:n juonikuviota. Piikitellään lempeästi kaikki toisiamme, meidän perheessä käytetään paljon mustaa huumoria ja nauramme paljon yleensäkin. Minun mielestäni se on aivan uskomattoman hienoa - joka kerta, kun olen kotona käymässä, nauramme sohvalla vedet silmissä (minä ja äiti siis), iskä ja Paukki katsovat meitä kuin hulluja oltaisiin.

 Iskä on mulle todella tärkeä. Hän on se henkilö, joka auttaa asiassa kuin asiassa. Kun saatiin tänne pesukone niin soitin heti iskälle, kun tuli hätätilanne, kun pesukone oli puolillaan täynnä vettä. Iskä tulee hakemaan, jos tarvitsen kyytiä. Niin monet kerrat iskä lähti hakemaan minua koulusta, vaikka sillä oli työtä kotosalla tehtävänä. Iskä keittää kahvia ja kysyy aina, otanko minäkin. Iskän kanssa on hauska käydä kaupassa - korissa on aina munkkia tai suklaata. Iskä syö muutenkin suklaata - Fazerin sininen katoaa nopeasti parempiin suihin. Ehkä olenkin perso suklaalle juurikin iskän takia.

 Iskä hassuttelee aina ja suostuu mukaan juttuihin. Muistan, kun tehtiin perheen kesken oma Harlem Shake ja iskä veti päähänsä karvalakin ja tanssi intona ripaskaa taustalla. Olin myös menossa ensimmäistä kertaa tansseihin kesällä ja iskä pakotti mut opettelemaan valssin kunnolla. Tanssahtelimme olohuoneen lattialla. Iskä on hyvä tanssimaan.

 Rakkaus Irwin Goodmaniin on tullut iskältä. Sitä kuunneltiin aina iskän autossa, minne matka olikaan.

 Iskä auttaa aina, jos auton kanssa on ongelmia. Iskä rientää paikalle, jos kotona käydessäni mun huoneessa on inhottava yökkönen tai hämähäkki. Iskä juo mun ja Paukin limsalasista, kun "me ei huomata". Sama homma suklaiden ja karkkien kanssa: muistan ajan, jolloin jääkaapissa oleviin herkkuihin laitettiin lapuilla "Emilian omaisuutta - iskä älä koske!". 

 Iskä ei välttämättä vastaa muiden puheluihin, mutta jos mä soitan niin vastaus tulee parissa sekunnissa. Viesteihinkin se vastaa aina hellyyttävällä "ok":lla. Jos mun viestissä oli kysymys, iskä soittaa. Kerran iskä vastasi mulle näin: "Olen siellä puolen tunnin päästä" - viestin kirjoittamiseen oli kuulemma mennyt monen monta minuuttia. 

On se iskä vaan niin tärkeä ja rakas!

Must do before Christmas -listani

1.  Kokeile uutta yliopistonryhmäliikuntatuntia! Voisin mennä mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kokeilla vaikkapa joogaa!
2. Katso jälleen kaikki Sawit! (1 ja 2 osia ei lasketa, ne on nähty jo tuhannesti) Sawien parissa on aivan mahtavaa viettää muutama tunti!
3. Vietä aamupäivä vain fiilistellen kotosalla. Pistän villasukat jalkaan, leivon vaikka pipareita, jos joulutunnelma sen vaatii!
4. Leivo joulutorttuja! Leivon niitä varmaankin kotona äitin avustuksella, mutta pakko se on - ilman joulutorttuja ei joulu tule ollenkaan!
5. Vietä tyttöjenhetki. Puhun jonkun ihanan ystäväni kanssa tai käyn vaikka kiertelemässä kirpputoreja hänen kanssaan!
6. Pystytä kynttelikkö jonnekin! Keksin jo paikankin, ensin täytyy vaan hakea se kynttelikkö kotoa.
7. Pidä Simpsons/Teho-osasto -maratooni. Linnottaudun sohvalle ja istun siellä tarpeen vaatiessa vaikka koko päivän.
8. Kieri lumihangessa! Lupaan kieriä lumessa (en alasti) ihan vain silkasta lapsellisuudestani. Jos sitä lunta tulee.
9. Käyn hautausmaalla. Viimeistään jouluna käyn, toivottavasti ennenkin.
10. Elän täysillä! Yliopiston sanotaan olevan nuoren parasta aikaa, minä uskon tähän. Aion elää täysin rinnoin ja nauttia mahdollisimman monesta hetkestä. 

Se on ohi nyt

Kasvatuspsykologian tentti nimittäin! En tiedä, miten meni ja minkä arvosanan saan, mutta olen ennen kaikkea järjettömän helpottunut, että se on ohi. Ei enää muistiinpanoja. Tänään kun tulin kotiin, tuntui hassulta. Mun ei heti syömisen jälkeen tarvitsekaan istahtaa pöydän ääreen ja ryhtyä lukemaan. 

Uusi periodi, uudet kujeet ja uuden kurssit. Meillä on kirjallisuushistorian kurssi, lyriikan analyysikurssi sekä johdatus kirjallisuuskäsityksiin -kurssi. Kaikki ovat mielenkiintoisia ja erilaisia - toisessa tehdään ryhmätöitä ja toisessa taas analysoidaan runoja.

 Tänään oli ihana iltapäivä Siirin kanssa. Käytiin ensin IKEAssa, sitten vielä Stockmannilla pyörimässä. Ihastelin jouluvaloja ja kaikkea ihanaa joulukrääsää - jouluhullu ilmottautuu! Huomenna taas istumaan koulunpenkille ja analysoimaan ihania runoja. 

"Mikset sinä halua suunnitella elämääsi niin kuin minä?"

 Me olemme kaikki niin erilaisia ihmisiä. Toiset tykkäävät perunasta, toiset liputtavat bataatin nimeen. Toisille kelpaa valkkari, toiset tyytyy vissyyn. Jotkut meistä suunnittelevat elämänsä jokaista yksityiskohtaa myöten, mutta toinen taas ei osaa sanoa, mitä tekee seuraavana päivänä. Elän päivä kerrallaan. Oksennan henkisesti jo pelkästä ajatuksesta. En vain pysty ymmärtämään - eikö elämä ole kamalan tylsää, jos elää päivä kerrallaan? Onko enää mitään, mitä odottaa?

 Haluaisinkin kysyä teiltä, jotka elätte hetkessä ettekä suunnittele elämäänne sen enempää - miten te teette sen? Ettekö koe halua suunnitella ja rakennella pilvilinnoja? En ole itse koskaan ollut hetkessä eläjä; minä suunnittelen, listaan ja mietin jatkuvasti, että ensi vuonna teen sitä ja tätä ja olen tällainen. Olen kuullut joskus jonkun sanovan, ettei halua suunnitella elämäänsä edes ensi viikkoon. Onko taustalla jotakin vai eikö halua stressata itseään turhilla suunnitelmilla?

"Tässä nyt esimerkki siitä miten en osaa elää tässä hetkessä: Kun tapailen jotain miestä ja vietän aikaa hänen kanssaan niin ennen kuin olen edes lähteny hänen luotaan alan jo suunnittelemaan koska nähdään seuraavan kerran, mitä voitaisiin seuraavalla viikolla tehdä jne. Sama asia toistuu jos näen ystävääni minun täytyy sopia ainakin päivää ennen tai kahta että nähdään vaikka kyseessä on ystävä jonka kanssa olen päivittäin tekemisissä. En osaa lähteä spontaanisiti vain kahville ja soittaa kaverille työpäivän jälkeen lähdetäänkö.Jos kaveri soittaa minulle työpäivän aikana ja sanoo mennäänkö kahville kun pääsen suostun siihen, mutta sitten minulle tulee kummallinen olo enkä oikein osaa olla, koska sitä ei ollu suunniteltu. Sama kun en osaa miehen kanssa olla siinä hetkessä ja ajatella että hän soittaa minulle sitten kun hänellä on aikaa nähdä. Vaan kaikki pitää aina suunnitella ja se alkaa jo itseäni ärsyttämään!"  Kopioitu täältä

  En ole spontaani ihminen. Ovatko hetkessä eläjät spontaaneja? Inhoan yhtäkkisiä menoja. Haluan rauhassa valmistautua. Pystyn antamaan kaikkeni, jos tiedän meneväni seuraavalla viikolla jonnekin ja pystyn niin sanotusti "valmistautumaan henkisesti". Olen hieman parantanut tätä tapaani, sillä olen spontaanimpi nykyään kuin ennen. 

 Toisaalta kadehdin teitä, jotka ette suunnittele. Annatte elämän mennä omalla painollaan. Joskus pystyn tekemään samoin, mutta koko loppuelämäksi en pysty. Se ei ole minun juttuni. Minä haluan tehdä unelmalistoja, kirjoittaa kalenterin täyteen menoja ja tietää, että ensi viikolla kahvittelen ja menen sinne ja tänne. Ensi vuonna menen kesällä vaikka minne ja teen sitä ja tätä. Pelottaako suunnittelu? Vai koetteko sen vain turhaksi ja aikaavieväksi? Epämiellyttäväksi? Kaipaan kipeästi vastauksia. Tahdon vain tietää!