"Mikset sinä halua suunnitella elämääsi niin kuin minä?"

 Me olemme kaikki niin erilaisia ihmisiä. Toiset tykkäävät perunasta, toiset liputtavat bataatin nimeen. Toisille kelpaa valkkari, toiset tyytyy vissyyn. Jotkut meistä suunnittelevat elämänsä jokaista yksityiskohtaa myöten, mutta toinen taas ei osaa sanoa, mitä tekee seuraavana päivänä. Elän päivä kerrallaan. Oksennan henkisesti jo pelkästä ajatuksesta. En vain pysty ymmärtämään - eikö elämä ole kamalan tylsää, jos elää päivä kerrallaan? Onko enää mitään, mitä odottaa?

 Haluaisinkin kysyä teiltä, jotka elätte hetkessä ettekä suunnittele elämäänne sen enempää - miten te teette sen? Ettekö koe halua suunnitella ja rakennella pilvilinnoja? En ole itse koskaan ollut hetkessä eläjä; minä suunnittelen, listaan ja mietin jatkuvasti, että ensi vuonna teen sitä ja tätä ja olen tällainen. Olen kuullut joskus jonkun sanovan, ettei halua suunnitella elämäänsä edes ensi viikkoon. Onko taustalla jotakin vai eikö halua stressata itseään turhilla suunnitelmilla?

"Tässä nyt esimerkki siitä miten en osaa elää tässä hetkessä: Kun tapailen jotain miestä ja vietän aikaa hänen kanssaan niin ennen kuin olen edes lähteny hänen luotaan alan jo suunnittelemaan koska nähdään seuraavan kerran, mitä voitaisiin seuraavalla viikolla tehdä jne. Sama asia toistuu jos näen ystävääni minun täytyy sopia ainakin päivää ennen tai kahta että nähdään vaikka kyseessä on ystävä jonka kanssa olen päivittäin tekemisissä. En osaa lähteä spontaanisiti vain kahville ja soittaa kaverille työpäivän jälkeen lähdetäänkö.Jos kaveri soittaa minulle työpäivän aikana ja sanoo mennäänkö kahville kun pääsen suostun siihen, mutta sitten minulle tulee kummallinen olo enkä oikein osaa olla, koska sitä ei ollu suunniteltu. Sama kun en osaa miehen kanssa olla siinä hetkessä ja ajatella että hän soittaa minulle sitten kun hänellä on aikaa nähdä. Vaan kaikki pitää aina suunnitella ja se alkaa jo itseäni ärsyttämään!"  Kopioitu täältä

  En ole spontaani ihminen. Ovatko hetkessä eläjät spontaaneja? Inhoan yhtäkkisiä menoja. Haluan rauhassa valmistautua. Pystyn antamaan kaikkeni, jos tiedän meneväni seuraavalla viikolla jonnekin ja pystyn niin sanotusti "valmistautumaan henkisesti". Olen hieman parantanut tätä tapaani, sillä olen spontaanimpi nykyään kuin ennen. 

 Toisaalta kadehdin teitä, jotka ette suunnittele. Annatte elämän mennä omalla painollaan. Joskus pystyn tekemään samoin, mutta koko loppuelämäksi en pysty. Se ei ole minun juttuni. Minä haluan tehdä unelmalistoja, kirjoittaa kalenterin täyteen menoja ja tietää, että ensi viikolla kahvittelen ja menen sinne ja tänne. Ensi vuonna menen kesällä vaikka minne ja teen sitä ja tätä. Pelottaako suunnittelu? Vai koetteko sen vain turhaksi ja aikaavieväksi? Epämiellyttäväksi? Kaipaan kipeästi vastauksia. Tahdon vain tietää!