Itsetunnosta ja ulkonäöstä

Moni onkin seuraillut postauksiani Isotretinoin Actaviksesta ja sen käytöstä. Viimeisen Isotretinoin pillerini söin joulukuun alussa, ja en voisi olla tyytyväisempi. Ihoni on kunnossa, itsetuntoni koheni kummasti. Nyt hämmästelen jatkuvasti peilistä ihoani ja en voisi olla iloisempi siihen, mitä aamuisin siinä kirkkaassa kylpyhuoneen valaistuksessa peilistä näen. En olekaan asiasta pahemmin postaillut, koska ongelmia minulla ei ihoni kanssa tällä hetkellä ole.

Ryhdyin kuitenkin pohtimaan ihon ja itsetunnon kytköksen siivittämänä, mistä minun itsetuntoni muodostuu. Päädyin siihen, että iho ei olekaan loppujen lopuksi niin suuri osa omaa varmuutta itsestäni kuin luulin. Toki ihon parantuminen on kohottanut itsetuntoani, mutta mielestäni itsetuntooni vaikuttavat niin monet osatekijät ihon rinnalla. Kuten meikki.

Olen monia vuosia pitänyt meikkaamisesta ja varsinkin viimeisen vuoden ajan olen sisällyttänyt meikkiini silmienrajaukset. Nykyään en näe itseäni kauniina ilman normaalia silmämeikkiäni; mistä mahtaa johtua? Minun itsetuntoni kohoaa varsin paljon jo pelkän meikin avulla. Toki voin olla ihan luontevasti ilman meikkiäkin, mutta en näe itseäni kauniina ilman. Joskus kuitenkin lomalla, kun olen ollut monia päiviä ilman meikkiä ja olen nukkunut ja levännyt, saatan näyttää omasta mielestäni kauniilta. Täytyy olla kuitenkin useita päiviä meikkivapaata, jotta iho näyttää kauniilta ja tasaiselta! En sanoisi itseäni kuitenkaan meikin orjaksikaan, koska voin hyvin olla ilmankin. Minulle on kuitenkin tärkeää tuntea oloni kauniiksi. Jos meikki saa minut tuntemaan oloni varmemmaksi, miksen käyttäisi sitä.

Kuva, jonka Emilia Arola (@emiliasantra) julkaisi 12. 12ta 2015 klo 1.37 PST

Olen valitettavasti sortunut vertailemaan itseäni ulkonäöllisesti muihin. Tiedättehän Instagramit ja Ask.fm-sovellukset? Nämä molemmat somet pursuavat toinen toistaan upeampia ihmisiä - kun taas on allekirjoittanut, joka näyttää omasta mielestään selfieissä perunalta. Joko en vain ole vielä ymmärtänyt, miten häikäisevän upea selfie otetaan tai sitten vain en ole yhtä kaunis kuin he, joiden kuvia katselen ihastellen. 

Tunnen kateellisen pistoksen rinnassani, kun näen kauniita tyttöjä meikki-yhteistyökuvissa. Minua harmittaa, etten itse ole "tarpeeksi kaunis" yhteistyöhön meikkifirmojen kanssa. Ei se nyt mikään minun unelmani ole, eikä edes tavoite, mutta jostain syystä tunnen alemmuudentunnetta näitä tyttöjä kohtaan. Itsetuntoni ei kuitenkaan murene, vaikken olisikaan yhtä kaunis median mittapuulla saatikka että minulla olisi tuhansia seuraajia, mutta silti itsetuntoani vihloo.

Toki on paljon päiviä, jolloin olo on kaunis, mutta hyvin usein tunnen oloni jotenkin säälittävän harmaaksi Instagram-kaunokaisten (sekä oman lähipiirini kaunokaisten) piirissä. Minulla on selvä visio, miltä tahtoisin näyttää, mutta en tiedä, pystynkö sitä koskaan toteuttamaan. Yllä on selfie minusta. En tiedä, pidänkö kuvasta tai itsestäni siinä, mutta ilmeisesti pidän itsestäni kuitenkin sen verran, että olen tämän Instagramissa julkaissut. Myöhemmin poistelen selfietä, joista en enää pidäkään. Tässä kuvassa, vaikkakin filtterin kera, näytän vähän enemmän siltä, miltä tahdonkin näyttää. Ehkä kauneusihannettani käsittelevä postaus olisi paikallaan?

Kliseinen "New Year, new me" -postaus

Kuva täältä.

Kuva liittyy itse asiassa kahteen asiaan. Toinen asia on se, että ehkä minä aloitan oman kirjani kirjoittamisen. Olen jo niin kauan haaveillut omasta romaanista, omasta kirjasta. Ehkä minä aloitan kirjoittamiseni tammikuussa, ehkä myöhemmin. Kuka tietää, mutta sellainen ajatus minulla on, että ehkä vuosi 2016 on kirjoittamisvuoteni.

Toinen ajatukseni on, että minulla on 365 päivää (oikeastihan minulla on selkeästi enemmän) tehdä itsestäni sellainen kuin tahdon. Tahdon kerrankin saada niin paljon motivaatiota, että saan tehtyä itsestäni parhaan mahdollisen Emilian. Niin ulkonäöllisesti kuin henkisestikin. Olen pohtinut tätä asiaa tässä jouluna ja hieman sitä ennenkin ja olen tullut siihen tulokseen, että miksei 2016 voisi olla juuri se vuosi. Myönnän, etteivät edelliset vuodet ole olleet mitään erityisen tuloksellisia varsinkaan ulkonäön suhteen, mutta toivon, että saan ensi vuonna boostia kaikkeen, jotta voisin olla mahdollisimman viehättävä omaan silmääni.

Enkä nyt tarkoita tällä, että tämä ulkonäkö liittyisi vain vartalooni. Mielestäni on tärkeää myös meikata ja laittautua sillä tavalla kuin tahtoo. Minä olen siinä jo hyvällä mallilla, mutta vaatteiden ja muiden kanssa hieman junnaa. Tiedän, ettei kukaan kehota minua laihduttamaan, mutta fakta on se, että tässä vaiheessa ylipainolle on tehtävä jotakin. En ulkonäöllisesti ole vielä mikään erityisen hirvittävä, mutta entä jos jonain päivänä en enää mahdukaan normaalien kauppojen vaatteisiin. Tahdon tehdä muutoksen nyt, edes jonkinlaisen, jotten paisu ihan äärettömiin mittasuhteisiin.

Minun suunnitelmissani on siis se, että tahdon viihtyä omana itsenäni. Olla sellainen Emilia, jona viihdyn. Viihdyn kyllä nytkin, mutta aina sitä voi viihtyä paremminkin. Ehkä tämä on sellainen julkinen lausuma, etten pääse repsahtelemaan hirveän usein.

Hyvää vuotta 2016!

Kilpailun ja vertailemisen pyhä kombinaatio: "Pitää olla parempi"

Keskustelimme tässä taannoin kaveriporukkamme yhteisessä ryhmässä arvostelusta ja itsensä vertaamisesta toisiin sekä näistä johtuvasta kilpailusta. Pääasiassa pohdiskelimme sitä, miten helposti itseään tulee verrattua muihin esimerkiksi kouluarvosanojen kohdalla. Eräs kavereistani sanoikin, että vertailua tapahtuu hyvin usein tiedostaen sekä tiedostamatta. Hyvin usein tulee mietittyä, että "tuo sai paremman kuin minä" tai että "olenpas hyvä, kun sain paremman kuin tuo toinen".

 

Pohdimme mikä merkitys arvosanoilla tosiasiassa edes on. Minun on varsinkin ollut vaikeaa hyväksyä se, etten olekaan enää paras - olen ehkä keskiverto opiskelija arvosanojen perusteella. Välillä otan aika kovastikin itseeni, jos joku saa paremman arvosanan kuin minä, vaikka olisin lukenut kuin hullu. Mistä minä tiedän, kuinka paljon toinen on lukenut ja miten hän on lukenut? Jo tässä vaiheessa alkaa vertaaminen ja kilpailu: Pitää olla parempi.

 

Kysymys kuuluu, että miksi pitää olla parempi. Miksi tahdon olla parempi kuin muut? Mitä sillä saavutan? Vastaushan on, etten saavuta sillä mitään enkä keksi mitään syytä sille, miksi tahtoisin olla parempi. Minun ei tarvitse todistella arvosanoillani mitään, vanhempani eivät odota tiettyjä arvosanoja enkä itsekään ihan ymmärrä, miten viitosrivi sievän kolmosrivin sijaan muuttaisi elämääni radikaalisti. Se ei muuta minun elämääni, koska ne ovat vain arvosanoja, joita ei kysellä myöhemmin elämässäni. Kouluasioissa vaaditaan joskus tiettyä keskiarvoa tai vastaavaa, mutta entäpä elämässä koulun ulkopuolella. Ei kukaan pysäytä minua kadulla ja vaadi saada tietää, mikä mahtaa olla minun perusopintojeni keskiarvo.

 

Ja mitä saavutan kilpailulla, jossa vertailen itseäni muihin? Saavutanko sillä yhtään sen parempaa menestystä elämässäni? En, saatan ehkä päätyä katkeruuteen ja kateuteen. Itse olen hyväksynyt, ettei minun tarvitse olla paras kaikessa eikä edes parempi. Minulle riittää, että olen tarpeeksi hyvä opintojeni ja tulevaisuuteni kannalta. Tuntuu ehkä tyhmältä todistella tällaista itselleni, mutta välillä tarvitsee mustaa valkoisella, jotta suostuu ymmärtämään, ettei kilpailu johda mihinkään erityisen hedelmälliseen lopputulokseen. Itse huomaan ainakin vain harmistuvani kilpailusta: inhoan kilpailua, en pidä siitä lainkaan. En pidä myöskään arvosanoilla leveilystä - sekin tuntuu inhottavalta enkä itsekään sitä harrasta.

 

Joitain kilpailu ehkä motivoi, mutta itse yritän opetella pois tästä turhuudesta. En tahdo vertailla itseäni muihin, koska siitä seuraa vain pahaa mieltä, jos on huonompi - toisaalta vertailu tekee hallaa myös itselleen, vaikka olisikin se menestyneempi osapuoli. Siinä alkaa arvottamaan elämäänsä pelkästään muiden kautta ja muihin peilaten: Olen saavuttanut elämässäni jo paljon, sillä olen ollut aina parempi siinä ja siinä kuin toiset. Minun mielestäni tuo ei kuulosta erityisen hyvältä, mutta mikä minä olen sanomaan.

 

Ehkä postauksen pointtini on, että kilpailu on turhaa. Joillekin se toimii motivaattorina, mutta onko se kaikista viisain motivaattori. Minusta tärkeintä on tavoitella itselleen tärkeitä asioita ja pärjätä juuri niin hyvin kuin pystyy. Itseään voi tsempata ja itseään vastaan voi kilpailla. Tavoitteeni ei enää ole saada mahdollisimman hyviä numeroita, minun tavoitteeni on edistyä opinnoissani mahdollisimman hyvässä aikataulussa.

Huomenna alkaa loma!

Tätä on odotettu kuin kuuta nousevaa - huomenna minulla on klo 12 tämän vuoden viimeinen tentti. Sen jälkeen alkaa muutaman viikon mittainen loma. Mietin jo nyt, että mitäs ihmettä minä oikein sitten teen, kun ei tarvitsekaan pakertaa koulutöiden parissa. Mutta siitä ei ole huolta, "onneksi" tammikuussa alkaa taas kunnon koulutyörupeama, jolle näkyy loppu vasta huhtikuun loppupuolella. Sille suurimmalle ja pahimmalle täyden kalenterin ajalle siis!

Tänään oli viimeinen luento ja tuntuu vähäsen hassulta, että toisen vuoden syyslukukausi oli sitten siinä. Nyt luen hiki hatussa vielä tähän viimeiseen Tekijyys ja lukijuus -tenttiin ja yritän keskittyä, vaikka loma jo siintääkin mielessä. Yritän miettiä jo, mitä huomenna tekisin tentin jälkeen. Otanko ansaitut nokoset, siivoanko vai ryhdynkö taas katsomaan Teho-osastoa? Hälläväliä, koska huomenna minun ei ainakaan tarvitse opiskella. En edes tiedä, miten tuo tentti tulee menemään, mutta läpi aion päästä. Jos menee huonosti, menen uusimaan, mutta uusinta tapahtuu vasta ensi vuoden puolella! 

Odotan jo innolla joulua, koska silloin saan hyvällä omallatunnolla levähtää ja makoilla sohvan nurkassa. Ei ole stressiä tulevista tenteistä tai kotitehtävistä, saa vain olla. Huomaan vasta nyt, että olen koko syksyn ajan käynyt alitajuisesti koulua kotonakin - mietin jatkuvasti, koska teen minkäkin tehtävän ja kuinka paljon minulla vielä on tehtävää. Toisaalta olen ollut myös erittäin ylpeä itsestäni, sillä jaksoin tehdä tällaisen määrän opintopisteitä. En olisi itsestäni uskonut.

Ensi vuoden aikataulutukset aiheuttivat kylmän hien valumisen, mutta kyllä sekin siitä sitten helpottaa, kun pääsee taas koulurytmiin. Kevääni tulee olemaan erityisen suomi-painotteista (hyi) sekä aloitan kansainvälistymisopintoni venäjän parissa (jee). Toki kalenteriin mahtui myös kotimaista.

Mutta nyt minä jatkan vielä kertaamista, huomenna koittaa loma ja minä olen jo puoliksi lomalla. Onkos teistä monella jo alkanut joululoma?

JOULUVIIKKOKALENTERI: Joulurutiinit

Meillä ei ole erityisen vankkumattomia rutiineja joulun aikaan, mutta muutamia perinteisiä juttuja sentään löytyy. Kuusi jakaa mielipiteitä ja tapoja aika vahvasti, ainakin mitä olen itse kysellyt muilta. Meillä joulukuusi tuodaan sisälle vasta 24.12 ja se koristellaan aamulla. Näin on ollut niin kauan kuin muistan. Minä ja Paukki koristellaan kuusi, sekin kuuluu asiaan. Iskä laittaa (ja selvittää) kuusenkynttilät ja äitiä en ole moneen vuoteen nähnyt edes koristelemassa kuusta sen enempää. Se on meidän kolmen homma! Ennen kuuseen tuli ties mitä kaikkea, mutta nykyään meillä on vain kynttilät ja sinisiä palloja. En edes muista, että onko meillä tähteä. Ja siis tosiaan, sanomattakin selvää, että tämähän on ihan oikea kuusi. Aina on ollut ja aina on tuleva.

Emme käy joulukirkossa, mutta kahdella eri hautausmaalla kylläkin. Viime vuonna taidettiin käydä kauemmalla hautausmaalla jo edeltävänä päivänä, mutta lähemmällä hautausmaalla on minun ja iskän ollut tapana käydä aattona ennen ruokaa. Käydään viemässä kynttilät ja suditaan lunta pois haudan edestä. Jollain kummallisella tavalla pidän siitä levollisesta tunnelmasta hautausmaalla, varsinkin jouluaattona. On niin rauhallista. 

Aamulla saatetaan käydä hakemassa vielä joitakin ruokia kaupungilta, jos jotakin on jäänyt uupumaan. Se väentungos on jotakin niin ihastuttavaa, että oikein sydäntä lämmittää. Muuten pysytään kotosalla, kotona on mukavaa olla yhdessä.

Ruokailuun ei kuulu sen kummempia perinteitä. Samoja ruokia toki on vuodesta toiseen, mutta se on vain hyvä. Jälkiruokaa meillä ei normaalisti ole, koska ruoasta tulee muutenkin jo sellainen mukava ähky, ettei siihen päälle enää kahvia ja herkkuja mahtuisi. Vasta illemmalla keitellään kahvit. Ruokapöydässä on kaikkia perusjouluruokia, itse tosin kierrän kaikki laatikot kaukaa. Sekä rosollin. 

Ennen ruokaa on valokuvaushetki, jota varten pynttäydytään. Tosin se ei kyllä niissä kuvissa näy, sen verran hirveitä otoksia ainakin meikäläisestä päätyy valokuvatiedostoihin. Joka vuosi yritetään löytää hyvä valotus ja mahdollisimman hyvä paikka, jotta kaikki mahtuisivat kuvaan. Yleensä parhaimmat kuvat syntyvät, kun kaikki alkavat pelleilemään - siinä on meidän perhe oikeassa olemuksessaan. Sitten vaan alkaa naurattamaan ja kamalia kuvia syntyy lisää. Parhaimpia muistoja tallentuu kuitenkin kameralle, oli niissä sitten triplakaksoisleuka tai ei. Luultavasti on.

Syömisen jälkeen istuskellaan olohuoneessa ja avataan lahjoja. Lapsena rakasti lahjoja ja kyllähän minä ainakin materialistisena ihmisenä hihkun sisäisesti ainakin, jos minua paketeilla muistetaan. Se ei kuitenkaan ole tärkeintä. Kaikkein parhainta on vain olla perheen kanssa. Lahjojen avaamisen jälkeen saa viimeinkin pistää päälle mukavammat vaatteet ja löhötä yhtenä isona kasana koko perheen kanssa sohvalla. 

Tämmöisiä ovat meidän perinteet ja rutiinit!

Playlist for this week

Tässäpä muutama biisi synkkään joulukuuhun! Näitä on tullut kuunneltua ahkerasti viime aikoina.

Terapiaa bussipysäkillä

Eilen kävellessäni bussipysäkille, nappasin tuon allaolevan kuvan. Liukastelin samalla jäisellä jalkakäytävällä, mutta kuva oli pakko ottaa. Odotan jo innolla kirpeitä pakkassäitä, koska olen enemmän talvi- kuin kesäihminen. Nautin lumesta ja siitä ihanasta viileydestä.

Bussipysäkille käveleminen on minulle kuin terapiaa: nautin siitä, kun saan vain kuunnella rauhassa musiikkia ja vain käytännössä olla. Ei tarvitse kuin kävellä ja mietiskellä. Teen aina niin, että saavun pysäkille monia minuutteja ennen bussin tuloa - näin saan lisäminuutteja "terapiaani". Odottaminen ei ole minusta koskaan inhottavaa tai rasittavaa, minua ei haittaa odottaminen. Eikä haittaa, vaikka bussi olisi myöhässä. Olen aina ajoissa joka tapauksessa.

Bussipysäkillä tulee aina mietittyä kaikenlaista. Yleensä ajatukset pyörivät ihan satunnaisissa, arkipäiväisissä asioissa. Mietin, että koska teen minkäkin kouluhomman loppuun, koska käyn hakemassa kirjastosta varaamani kirjat ja milloin teen PowerPointin englannin seminaaripäivää varten. Tavallisia asioita, mutta niitä on hyvä käydä läpi musiikin soidessa, viileässä ilmassa bussipysäkillä. 

Suurin stressi on helpottanut. Teen samalla oppimispäiväkirjaa, kun kirjoitan tätä postausta, mutta ehkä se kertoo jotakin siitä, miten stressaavana koulun koen tällä hetkellä. Pahimmat kurssit ja suoritukset ovat poissa alta. Ainoa "ahdistava" on englannin seminaari, mutta onneksi opettaja on ihana ja kannustava.

Nykyään tulee myös usein mietittyä, miten ihanteellinen ympäristö minulla on. On ihana perhe, poikaystävä ja koulu, ihania ystäviä kauempana ja lähempänä. Ylipäätään, tuntuu tosi ihanalta, että minua on siunattu näin monella ihanalla asialla. Yksi huonompi koulunumero on yksi hailee näiden ihanien asioiden rinnalla.

JOULUVIIKKOKALENTERI: Hössötykset ja hirvitykset

Ajattelin tehdä tänä vuonna tällaisen jouluviikkokalenterin, jossa siis päivitän ennen joulua 3-4 kertaa erilaisia jouluun liittyviä postauksia. Nämä saattavat erota niistä perinteistä joulukalenteri-postauksista, joita näkyy monissa blogeissa, mutta väliäkös tuolla!

Normaalistihan joulusta hössötetään, mutta minäpä ajattelin listata teille muutaman jouluhirvityksen jouluhössötyksen vastapainoksi! Hössötys merkitsee siis sitä, mistä minä pidän ja hirvitys päinvastaista.

• Hössötän kalasta, perunoista, sillistä ja lihapullista. Mun ja Paukin jouluun kuuluu olennaisesti Greippi-Jaffa. Minua hirvittävät rosolli ja kaikki laatikot.
• Hössötän kuusen ihanista kynttilöistä, mutta minua hirvittävät ne olkipukit (mitkä ovatkaan).
• Hössötän ihanista kinoksista ja paukkupakkasista, mutta hirvityksiä ovat hirveä räntäsade ja märkä maa.
• Hössötys kohdistuu hautausmaalle eikä niinkään joulukirkkoon.

• En pidä Lumiukko-ohjelmasta, mutta haaveilen joka vuosi soittavani Joulupukin kuumalinjalle. Haikailen myös The Joulukalenteri -ohjelman perään - se oli aivan mahtava. Hävettää myöntää, mutten ole myöskään monen montaa kertaa kuunnellut joulurauhanjulistusta.
• Joulukuusen hakeminen on ihana perinne, mutta joskus se painaa niin pirusti, että tarvitaan kaikki voimat, mitä meistä lähtee. Joulukuusenhaku on jees ajatustasolla, mutta kun päästään oikeasti raijaamaan sitä kuusta, ei aina nauratakaan.
• Joulukuvien ottaminen on hauskaa, varsinkin kun iskä pakotetaan laittamaan puku päälle. Kuvien ottohetki on mukava, mutta kuvien selailu jälkeenpäin ei naurata. Kuvissa helottaa punaiset posket (koska takkatuli), mekossa on epämukavaa ja koskaan koko kööriä ei saa kuvaan niin, että kaikki näyttäisivät loistavilta. Ainakaan sitten, kun koko homma heitetään läskiksi ja lopulta 90% kuvista ovat pelkkiä kaksoisleukia, irvistyksiä ja heilumisia.
• Ruoan jälkeinen ähky kuuluu hirvityksiin, mutta hössötys-osa tapahtuu siinä vaiheessa, kun pääsee katettuun pöytään.
• Hössötän vain ja ainoastaan Raskasta Joulua -joululauluja, muut laulut ovat hirvityksiä.

Millaisia teidän hössötykset ja hirvitykset ovat?

Opiskelun ilo - täällä minun kuuluukin olla

Olen viime päivinä havahtunut pohtimaan opiskeluani useampaankin otteeseen. Aina soittaessani äidille, puhun usein opiskelusta ja kouluhommista. Usein vain kitisen, miten paljon on tehtävää ja sitä, miten ei millään jaksaisi. Blogigikin on täyttynyt jatkuvalla valituksella uhkaavasti notkuvista läksypinoista, mutta olen jättänyt sen valoisan puolen kertomatta.

Nyt minulla on monia erilaisia kursseja, jotka vaativat paljon. Minulla on ruotsia, englantia, suomea ja kahta kotimaisen kurssia. Mistä minä pidän eniten? Rakastan tällä hetkellä menevää Teoriapraktikumia. Miksikö? Koska ne asiat ovat minulle mieluisia; tahdon keskustella kerronnasta, subjektista ja minuudesta. Normaalisti en pidä läksyistä, mutta olen itse asiassa aika kiinnostunut aina tämän kurssin kotitehtävistä. Saan pohtia, saan soveltaa ja tuoda julki omia ajatuksiani. Toisin kuin suomessa esimerkiksi. Asiat ovat niin kuin ovat eikä astevaihtelu muuksi muutu vaikka minä olisin mitä mieltä tahansa. 

En pidä niin tarkoista rajoista ja säännöistä - joillekin ne ehkä sopivat, mutta minulle eivät. Minä en opi muistamaan tarkkoja yksityiskohtia, minä opin suurempia kokonaisuuksia ja tulkitsen itse. En tahdo tehdä morfeemianalyyseja enkä miettiä etu- ja takavokaaleja; minä tahdon pohtia henkilöhahmoa ja miettiä, millaista naturalistinen kirjallisuus on. Minä tahdon kertoa, mitä mieltä minä olen. Minä olen oikeassa, sinä olet oikeassa. Kieliopissa on vain yksi oikea. Enkä minä pidä siitä. Koska en yksinkertaisesti sisäistä niin paljon tarkkaa tietoa. 

Olen myös ymmärtänyt, että tunnen turhaan stressiä suomen kielen arvosanoista. Tahdon vain saada kolmosen keskiarvon, jotta pääsen jatkamaan aineopintoihin. Muuta en itseltäni vaadi tai odota. Pakkopullaahan tämä suomi on, mutta mitäpä en haaveammattini eteen tekisi. Sen kuitenkin tiedän, että tällä hetkellä, varsinkin kotimaista kirjallisuutta kohtaan, tunnen puhdasta iloa ja mielenkiintoa - tahdon tietää lisää, oppia ja kirjoittaa. Täällä minun kuuluukin olla, eikä missään muualla. On ihanaa, kun tiedän, että tämä on minua varten ja minä jopa osaan tätä. 

Postauksen ydin on se, että minä nautin kirjallisuuden opiskelusta. Olen ymmärtänyt sen vasta nyt kunnolla, kun en ole paljon kirjallisuutta opiskellut nyt syksyllä. Minä oikeasti nautin, kun saan istua tunnilla ja keskustella omasta mielipiteestäni muiden ja opettajan kanssa. Minä tahdon kirjoittaa analyyseja ja lukea hölmöjä novelleja, joita sitten tulkitsen. Olen omasta mielestäni myös oppinut kovasti tämän syksyn aikana. Olen alkanut oppimaan, että minä olen ihan hyvä näin ja minä kyllä pärjään omissa opinnoissani. Aina ei mene niin hyvin kuin toivoisi, mutta aina voisi huonomminkin mennä.

Olenko hullu, että sanon odottavani jo kandin kirjoittamista? Onneksi kuitenkin saan vielä pohdiskella mahdollisia aiheita, mutta on minulla jonkinlaisia ideoita jo kehitteillä. Minä tahtoisin edetä hurjaa vauhtia ja vain tehdä ja tehdä - ehkä kuitenkin on parempi mennä tällä tahdilla. Nytkin alkavat jo tunnit loppumaan vuorokaudesta.

Olen miettinyt, että tahtoisiko joku joskus kysellä ja saada vastauksia opiskeluun liittyen?

Gotta love school

Muistanette ne innostuneet postaukseni viime vuonna? Tuntuu, että nykyään jokainen postaukseni on vain silkkaa valitusta kiireestä. Energiani eivät riitä siihen, että todellakin kertoisin kaikki elämäni positiiviset asiat tänne blogin puolelle: niitähän on tietenkin vaikka millä mitalla, mutta jostain syystä sormeni tahtovat kirjoittaa vain stressistä, kiireestä ja läksypinoista.

Väkerrän tässä samalla Teoriapraktikumin kotitehtäviä ja aivot sanovat pian poks. Miten niin motivoituneesta opiskelijasta on tullut vetelys, joka ei jaksaisi panna tikkua ristiin kotitehtäviensä eteen? Tekisi vain mieli hautautua peittojen alle ja lukea muita kuin tenttikirjoja. En koskaan ennen ole stressannut samalla tavalla: stressaan, mutta toisaalta en. Stressaan etukäteen opiskelumääriä, mutta luen joka tapauksessa. En menetä yöunia, mutta tunnen, miten kouluahdistus kuristaa kroppaani. En jaksaisi istua koneen ääressä kirjoittamassa, tahtoisin olla hetken ajan 5-vuotias ja vain leikkiä. En ole pitkään aikaan edes kirjoittanut mitään kaunokirjallista, mikä yleensä helpottaa ja lievittää oloani - nyt aikaa ei liikene. 

Olen kohdannut nyt vastoinkäymisiä: en tiedä, pitääkö kukaan muu niitä vastoinkäymisinä, mutta... Suomi tökkii ja pahasti. Sain ensimmäisestä tentistä 2, se on mentävä uusimaan. Sain toisesta perusopintojen kurssista 3, sekin on uusittava, jotta on varaa möhliä myöhemmin. Tuntuu inhottavalta, koska odotin olevani parempi. Tahtoisin olla parempi. Yritin niin kovasti, mutta se ei riittänyt. Harmitti jonkin aikaa. Nyt harmitukseni on muuttunut välinpitämättömyyteen: ei paljoa kiinnostaisi. Teen vain pakosta suomen kielen opintoja, en luultavasti muuten edes opiskelisi koko ainetta, ellen tahtoisi opettajaksi. Suomi ei ole helppoa ja se, ettei ymmärrä mitään, on ihan hirveä tunne. Välillä saa nieleskellä minimalistisia kyyneleitä, kun en ymmärrä sanojen johtamisesta oikeastaan paljoakaan.

Minua hävettää, että valitan kouluhommista. Tuntuu, etten saisi valittaa, koska niin innoissani olin yliopiston aloittaessani. Koen kuitenkin, että ehkä on parempi purkaa ajatuksiani, jotta voin niitä paremmin jäsennellä. Eli jos tiivistän tuntoni muutamaan asiaan: minulla ei ole motivaatiota - jos voisin valita, en tekisi läksyjä. Tällä hetkellä kotimainen tuntuu ihanalta aineelta: saan kirjoittaa novellianalyysejä ja muita, mutta sitten nämä muut aineet. Ahdistaa mennäkin englannin tunnille. Opettajassa ei ole mitään vikaan, en vain jaksaisi tehdä esseitä englanniksi, koska se tylsistyttää minua järjettömästi.

Yritän jaksottaa läksyjäni. En pysty tekemään kaikkea samassa illassa, koska tehtävää on paljon. Kaiken lisäksi pitää lukea tentteihin ja yrittää myös syödä, nukkua ja vain olla. Oloani helpottaa, että joulu on tulossa. Ehkä olikin hieman liian iso pala tämä opintopistemäärä tälle syyslukukaudelle?