Minä voitin pelkoni

  Miksikö tämä asia saa oikeasti oman kokonaisen postauksensa? Siksi, koska pelkojen voittaminen ei ole maailman helpoin ja ihanin asia, mutta niistä ei ole mahdotonta päästä yli. Minä voitin ensimmäisen pelkoni enkä usko, että tulevaisuudessa pelkoni tulee hallitsemaan minua. Minä, neulakammoinen, luovutin perjantaina verta yliopiston verenluovutustilaisuudessa. Enkä voisi olla ylpeämpi itsestäni - ylpeyttäni ei voi estää mikään! Olen ollut neulakammoinen niin kauan kuin muistan. Pelkään sormenpäästä otettavaa verikoetta, hepatiittirokotusta ja yritin karata sikainfluenssarokotuksenannosta, mutta äitini tarttui hupustani kiinni juuri ennen kuin pääsin karkuun. En pelkää kipua, inhoan ajatusta ja mielikuvaa neulasta. Hyi. Inhottaa jo nyt. 

 Äiti piti viimeksi hepatiittirokotuksessa kättä silmieni edessä, etten näkisi neulaa. Mutta verenluovutuksessa käänsin vain pääni itse sivuun ja katsoin (puristin sen kättä helvetin kovaa) Emmiin, joka tuli mukaani henkiseksi tueksi. Kun pahin, eli pistäminen oli ohi, oli oloni levollinen. Minä todella tein sen. Minä tein sen! Minä oikeasti tein sen! Olo oli aivan uskomattoman hieno sen jälkeen, kun olimme lähteneet kahville luovutuksen jälkeen. Voi sitä riemua ja ylpeyttä - en pystynyt uskomaan, että se oli ohi enkä kuollut, pyörtynyt tai huutanut kuin syötävä. 

Vieläkin olen hieman ylpeä itsestäni ja päätin, että aion tästä lähtien luovuttaa säännöllisesti verta. Siihen on kaksi syytä - ensimmäinen on se, että verta todella tarvitaan. Vain viisi prosenttia suomalaisista luovuttaa verta. Se on aivan liian vähän, sillä verta tarvitaan joka päivä. Toinen syy on se, että tuntisin itseni ylpeäksi teostani ja siitä, että voitan pelkoni joka kerta. Tulen luultavasti aina inhoamaan neuloja, mutta nyt katson asiaa toisin silmin!

Veripalvelun sivut, menkää katsomaan!