That's what friends are for

  Naurua, iloa ja surua. Ei aina samassa paketissa, mutta tiedät kenen puoleen kääntyä mikäli sinulla on huono vitsi kerrottavana tai murhe sydämellä. Ystävä kuuntelee ilot ja surut, halaa tarvittaessa. Kertoo, kun olet kaunis (tai kun näytät kamalalta). Antaa kummallisia lempinimiä, sanoo, että näytät aasilta ja tietää, mikä sinua naurattaa. Ystävä osaa sanoa, mitä musiikkia kuuntelet ,ja tietää paljon menneisyydestäsi. Ystävä tietää, millainen huumorintajusi on ja silti ylittää huumorintajusi rajat jollain älyvapaalla. Ystävä rakastaa ja saa rakkautta. Ystävän kanssa tehdään pitsaa ja unohdetaan laittaa taikinaan hiiva, ystävä voi tiputtaa lempimausteesi lattialle, mutta sinua haittaa se vain hetken. Ystävän kanssa hypittiin ala-asteella trampoliinilla monta tuntia ja ystävältä voi kopioida luentomuistiinpanot.

En tiedä, mistä tämä postaus päätti putkahtaa.

Haluan vain kiittää ihania ystäviäni aivan kaikesta, mitä elämäni aikana on sattunut ja tapahtunut.

Jenni, Emmi, Mari ja Siiri, kultaakin kalliimmat.

Tyypillinen päiväni

 Mulla on tässä periodissa torstaisin luentovapaa päivä. Se ei kuitenkaan merkkaa, ettenkö olisi menossa ja tekemässä koko ajan. Tiistainakin mulla oli luento 12-15: koululle menin kuitenki jo puoli kymmeneksi ja kotona olin vasta kahdeksalta. Olen koululla aina paljon aikaisemmin kuin pitäisi - haluan kävellä rauhassa koululle eikä tule kyllä kiirekään kun lähtee melkein aina tuntia aikaisemmin.

 Ja sitten, hop hop luennolle! Tiistaina oli kolmen tunnin luento; hieman muistiinpanoja, ryhmätehtävä ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Luennoitsija on aivan mahtava - häntä jaksan todellakin kuunnella. Tällä kyseisellä kurssilla on aika vinopino kirjoja luettavana, mutta en valita - kirjallisuuttahan täällä ollaan opiskelemassa.

Sitten syömään! Tiistaina kävin Siirin kanssa syömässä ennen luentoa, koska lounasaika olisi jo ohi, kun pääsisimme luennolta. Valinnanvapaus on erittäin jees - vaihdellaan oikeastaan päivittäin meidän ruokailupaikkaa, tiistaina menimme Dentaliin!

 Sitten luennon jälkeen lähdimme SportSirkkaan kehonhuoltoon. Tunnin ajan kiduttavia venytyksiä ja rullailua. Paikat aukes kyllä mukavasti: venyttelutuokiot tuo mukavan lisän päivään ja seuraavana päivänä jaksaa taas puurtaa. Lähdimme vielä DanceFitiin Siirin kanssa. Jumppa alkoi klo 18, joten siinä vaiheessa olin ollut yliopistolla jo 8 tuntia - aikamoinen päivä. Paljon kaikkea hommaa, mutta tuntuu kuin mitään ei olisi tehnyt. Jumpan jälkeen hikisenä bussipysäkille, siitä kotiin ja kello alkaa näyttää jo kahdeksaa.

 Kotiin tultuani alan usein joko vielä postamaan ja/tai tekemään kouluhommia. Tälläkin hetkellä vieressä odottelevat kasvatuspsykologian muistiinpanot, jotka ovat vielä keskeneräiset. Sitten saakin alkaa jo menemään nukkumaan. Herää-mene kouluun-tule kotiin-mene nukkumaan on aika keskeinen päivärutiini mulle. Päivät vaan vilisee silmissä ja tuntuu, etten mitään saa aikaan.

Mitä olen saavuttanut?

 Lueskelin erästä postaustani (joka on luonnoksissa tällä hetkellä, vuoden 2012 alusta), jossa listasin kuvien muodossa tavoitteitani ja haaveitani. Huomasin, että moni niistä on toteutunut. Olin oikein yllättynyt siitä, mitä olen saavuttanut muutamassa vuodessa. Ne eivät ehkä ole suuria asioita jollekulle muulle, mutta minulle ne ovat suunnattoman tärkeitä.

Spend more time with my family. Perhe on tärkein ja olemme kyllä viettäneet paljon aikaa yhdessä. Ulkomaanreissut, pelkät kauppareissutkin ja ravintolaruokailut ovat mielestäni korvaamattoman arvokkaita hetkiä.

Have a real life love story. Tämä on todellisen elämän rakkaustarina, sillä olen saanut aamupalan sänkyyn useammin kuin kahdesti. 2012 alussa olin juuri pääsemässä ensirakkauden tuomista kivuista eroon, ja sitten yllättäen, kun olin varma, että seuraavaa rakkautta saa odotella vuosia, tulikin Joonas kuvioihin. Emme ole söpöin pari julkisine hellyydenosoituksineen, olemme me. Me ollaan just hyvä näin.

Appreciate the little things. Nykyään arvostan suuresti lauantaisaunaa ja aamupalaa. Pienistä asioista voi olla niin onnellinen.

Be more organised. Kalenteri pursuaa aikatauluja enkä kestä enää siivottomuutta. Haluan järjestellä koko ajan ja imurikin hurisee miltei jatkuvasti. Ihanaa, elämä kondiksessa!

Be myself. Olen oppinut, miksi esittää jotain muuta kuin on. Yksi elämä meillä vain, miksi tuhlata se. 

Let the pain of 2011 go. Vanhempana ja viisaampana kohti uusia kokemuksia.

Make my parents proud. Uskon onnistuneeni tässäkin.

Get over at least one of my fears. Neulakammoinen luovutti verta, onnistuin.

Start university. Tästä olen niin ylpeä. Tämän saavuttaminen oli yksi suurimmista unelmistani. Tämän avulla olen jälleen lähempänä haaveammattiani.

Ei ehkä kovin merkittäviä saavutuksia, mutta minä voin ylpeänä sanoa saavuttaneeni nämä asiat. 

Askel runouden maailmaan

 Kirjallisuudenopiskelijan maailmaan kuuluvat myös runot. Joskus ne ihastuttavat, joskus vihastuttavat. Tänään kävin Siirin kanssa kirjastossa etsimässä runoja - sellaisia runoja, joista minä saattaisin tykätä. Lyriikan analyysikurssilla keskustelimme kolmesta eri runosta ja ensimmäinen niistä inhotti minua. Inhoan konkreettisia ilmauksia runoissa. Esimerkiksi "pöytä" saa inhonväreet nousemaan pitkin selkäpiitäni.

 Lainasin viisi erilaista teosta, joista yritän löytää uusia suosikkirunojani. Yritän myös selvittää, millaiset runot ovat minun juttuni. Ehkä pitäisi alkaa taas kirjoittamaan runoja!

Minä voitin pelkoni

  Miksikö tämä asia saa oikeasti oman kokonaisen postauksensa? Siksi, koska pelkojen voittaminen ei ole maailman helpoin ja ihanin asia, mutta niistä ei ole mahdotonta päästä yli. Minä voitin ensimmäisen pelkoni enkä usko, että tulevaisuudessa pelkoni tulee hallitsemaan minua. Minä, neulakammoinen, luovutin perjantaina verta yliopiston verenluovutustilaisuudessa. Enkä voisi olla ylpeämpi itsestäni - ylpeyttäni ei voi estää mikään! Olen ollut neulakammoinen niin kauan kuin muistan. Pelkään sormenpäästä otettavaa verikoetta, hepatiittirokotusta ja yritin karata sikainfluenssarokotuksenannosta, mutta äitini tarttui hupustani kiinni juuri ennen kuin pääsin karkuun. En pelkää kipua, inhoan ajatusta ja mielikuvaa neulasta. Hyi. Inhottaa jo nyt. 

 Äiti piti viimeksi hepatiittirokotuksessa kättä silmieni edessä, etten näkisi neulaa. Mutta verenluovutuksessa käänsin vain pääni itse sivuun ja katsoin (puristin sen kättä helvetin kovaa) Emmiin, joka tuli mukaani henkiseksi tueksi. Kun pahin, eli pistäminen oli ohi, oli oloni levollinen. Minä todella tein sen. Minä tein sen! Minä oikeasti tein sen! Olo oli aivan uskomattoman hieno sen jälkeen, kun olimme lähteneet kahville luovutuksen jälkeen. Voi sitä riemua ja ylpeyttä - en pystynyt uskomaan, että se oli ohi enkä kuollut, pyörtynyt tai huutanut kuin syötävä. 

Vieläkin olen hieman ylpeä itsestäni ja päätin, että aion tästä lähtien luovuttaa säännöllisesti verta. Siihen on kaksi syytä - ensimmäinen on se, että verta todella tarvitaan. Vain viisi prosenttia suomalaisista luovuttaa verta. Se on aivan liian vähän, sillä verta tarvitaan joka päivä. Toinen syy on se, että tuntisin itseni ylpeäksi teostani ja siitä, että voitan pelkoni joka kerta. Tulen luultavasti aina inhoamaan neuloja, mutta nyt katson asiaa toisin silmin!

Veripalvelun sivut, menkää katsomaan!

Mitä runo kertoo ihmisestä?

Jo sammuu valot yöhön lähestyvään

mun katsoin huoneheni ikkunasta

näin iltaan tähtikirkkahasen, syvään,

ens kertaa kuin sen näkisin ma vasta.

Niin ihmeen ääneti ja yksitellen

yön taivahalla harhaa tähtein sarja,

kuin iäisyyden unta odotellen

yön helmass, uinuu kattoin tummat harjat.

Mun orpo sieluni, tää suur on hetki,

nyt ihmiskohtaloista lyödään arvat.

Mun orpo sieluni, sun elos retki

on yksinäisyys, jonka sai vain harvat,

on yksinäisyys, jonka hiljaisuutta

yö iankaikkinen jo syleileepi,

on yksinäisyys, jonka ihanuutta 

ja tuskaa tuntosi sun vapiseepi

V.A. Koskenniemi

 Jos luet jonkun muun kirjoittaman runon, pystyt tulkitsemaan hänen ajatuksiaan. Runoon on vaikea valehdella omia tuntemuksiaan - tahallisesti väärin ja huonosti tehty runo kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Niin kertoo myös upea ja ajatuksella tehty runo. Ehkä se runo on moderni tai perinteinen, mutta sen sanomaa ei voi sanoa samaksi kuin jonkun muun runon. Jokaisen kirjoittajan kädenjälki näkyy runossaan. Kirjoittakaa runoja! Kiitos.

 Lähden joku päivä kirjastoon ja menen varmasti pyörimään runokirjahyllyille. Tarvitsen inspiraatiota.

Hyvä biisi, parempi mieli! Vol. 2

  Oon alkanut kuuntelemaan yhä itselleni vieraampia biisejä. Sellaisia, jotka ovat mun mukavuusalueen ulkopuolella, mutta joita olen oppinut miltei rakastamaan. Useimmiten nää biisit on niitä, joita inhoan syvästi, kun ne kajahtavat soimaan autossa Radio Rockilta, mutta myöhemmin huomaankin tykästyneeni.

Herra Ylppö - Lista Hämähäkkimiehen vihollisista

En edes tiedä, miksi tykkään tästä biisistä. Odotan aina innolla tämän soivan radiossa, kun ajelen Joonaksen luo. Sen matkan aikana ehtii kyllä odotella, eikä tämä biisi kyllä soi enää kauhean usein radiossa. Damn!

Apulanta - Aggressio

En oo koskaan tykännyt suomenkielisestä musiikista, joten olen todella hämmentynyt, että olen tykästynyt peräti KAHTEEN suomenkielisiin kappaleeseen. Tämä Apulannan biisi on niin tarttuva, etten voi olla tykkäämättä siitä.

Koskaan ei ole liian aikaista joulufiilikselle!

HUOM! Jos et ole jouluihminen, älä lue yhtään pidemmälle!

Oon jo muutamia viikkoja odottanut innoissani lumentuloa - valkoisia hankia ja kirpeää pakkasilmaa. Odotan jouluvaloja ja kynttilöitä sekä jouluntunnelmaa. Haluan joulukirkkoon kuuntelemaan joululauluja sekä kiertelemään joulumarkkinoille. Haluan pistää karvalakkini syvälle päähän ja hautautua sohvan syvyyksiin kuuntelemaan joululauluja. Minun oli pakko tulla tänne blogiinkin intoilemaan joulusta ja siitä tunnelmasta sekä etsimään muita jouluhörhöjä. Oon jouluihminen henkeen ja vereen, oon aina ollut. Joulussa on sellaista ihanaa taikaa, josta tykkään tosi paljon. Olen niin innoissani, innoissani, innoissani etten kestä. #jouluhössöttäjä

 Käsi ylös, jos rakastat joulua!

Töitä riittää

  Tänään oli Johdatus kirjallisuudentutkimukseen tentti ja tulokset näen sitten jonkin ajan kuluttua. Parhaani yritin, se riittää minulle nyt mainiosti! Työtä kyllä riittää kaikessa - kohta alkaa uusi periodikin ja kursseja minulla tulee olemaan kolme. Kuulostaa vähältä, mutta kurssit ovat hyvin laajoja ja tulevat vaatimaan paljon lukemista ja pänttäämistä. Toivotan itselleni onnea jo tässä vaiheessa.

 Tiesinhän minä, että uudessa koulussa tulee olemaan paljon työtä, mutta vuosien kuluttua se työmäärä tullaan palkitsemaan. Ehkä se motivaatiokin pikkuhiljaa palailee ja pääsen taas nauttimaan lukemisesta ja opiskelusta. Tällä hetkellä on menossa opetusvapaaviikko, mutta muutaman kerran joudun tosiaan koululla käymään.

 Opiskelutekniikoistakin olen halunnut kirjoittaa jo aiemmin. Teen aina tiivistelmiä ja muistiinpanoja, koska minä opin kirjoittamalla, en kuuntelemalla. Vaikeimmista asioista teen vielä miellekartat tiivistelmien pohjalta, jotta varmasti handlaan ne jotenkuten.

 Maanantaina opiskelimme Siirin kanssa yhdessä tenttiin ja täytyy sanoa, että kyllä Siiristä tulee aivan uskomaton opettaja jonain päivänä! Hän selitti omien miellekarttojensa pohjalta minulle oikeastaan koko tenttialueen ja opin aivan valtavasti. Hyödyn tuollaisesta "pienryhmäopetuksesta", sillä saan olla vuorovaikutuksessa ja pohtia sekä pyytää esimerkkejä. Siiri, jos kuka on loistava opintopiiripartneri!

Eipä tässä muuta oikeastaan, töitä, töitä ja vielä kerran töitä! 

Valoisa meikkausnurkka

 Tässä asunnossa ehkä parhainta on tämä uskomaton valo! Täällä on niin ihanan valoisaa, että siirryn aina meikkaamaan ikkunan eteen. Raahan vain peilini ja meikkini ikkunasyvennykselle ja ryhdyn toimeen. Rakastan meikata luonnonvalossa, sillä mielestäni se näyttää kasvot parhaiten ja esim. liian selvät meikkivoiderajat näkyvät hyvin. On myös mukavaa, kun ei tarvitse siristellä silmiä kun ei näe kunnolla laittaa esimerkiksi rajauksia silmiin. Nyt on kaikki meikkiongelmani ratkaistu!

Miltä tuntuu olla kotona?

 Tuntui aluksi todella hassulta kutsua tätä asuntoa kodiksi! Mutta nyt koti-sana on tilannekohtainen. Jos lähetän Joonakselle viestin "Ootko kotona?" tarkoitan sillä tätä asuntoa, en hänen lapsuudenkotiaan. Joskus toi kyllä puhelee paljon, että hän on kotona enkä oikein tiedä, missä se luuraa milloinkin. Onko se meidän kodissa vai toisessa kodissaan käymässä? Puhun lapsuudenkodistani yhä kotina, mutta siinäkin on merkitysero. 

 Kotona on mukava olla. Meillä on tietyt rutiinit päivinä, jolloin ollaan molemmat vaan kotona. Iltaisin katsotaan yhdessä BB (en ole koskaan ennen katsonut BB:tä ja nyt olen... Huoh.), lauantaisin yleensä mennään saunaan ja muuten vaan puuhaillaan omia juttujamme samassa tilassa - se on musta varsinkin tosi kivaa. En enää jaksa kyhnätä toisen kyljessä koko ajan kiinni, molemmilla on omaa ja yhteistä aikaa sopivassa suhteessa. 

 Täällähän oltaan oltu kohta kolmisen viikkoa. Pikkuhiljaa alkaa sujua jo tämä yhdessäolo. Tavarat löytyvät nopeasti eikä tunnu oudolta, että kymmeneltä alkaa hiljaisuus. Ainoa asia, mikä yllätti, oli ruoan hinta - tiesin sen olevan kallista, mutta en ollut sisäistänyt, että näin kallista. En tajunnut, että voin joutua käymään viikossa parikin kertaa kaupassa, koska maito loppuu nopeasti tai minulla ei ollutkaan kaapissa niitä juttuja mitä luulin. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.. Ensimmäinen viikko meni ruokakaappeja täytellessä. Nyt kävivät äiti ja pikkusisko kavereineen kylässä ja kyllä jääkaappi taas on täynnä: Kiitti äiti! Olin ennen todella vastahakoinen tarjoustuotteisiin tai halvempiin merkkeihin - nyt kiitän Jumalaa X-trasta ja Pirkasta sekä tietenkin Lidlistä. Se on taivaanlahja opiskelijalle.

 Mulle siivoaminen ja muu kodin ylläpito ei oo tuottanut ongelmaa, koska tykkään muutenkin siivota ja järjestellä. En kestä epäjärjestystä varsinkaan tiskipöydällä ja keittiötasolla, joten olenkin ruoan jälkeen aina täyttelemässä astianpesukonetta tai tiskaamassa vuokia. Pyyhin neuroottisesti pintoja ja kuuraan vessassa. Pesen pyykkiä kymmenen litran ämpärissä selkä vääränä ja järjestelen tavaroita, koska tuo viltti on tuossa ja tuolien kuuluu olla näin. Älkää ymmärtäkö väärin, en minä kaikkea yksikseni tee! Joonas tekee aina sen homman, mitä minä inhoan - lattian kuivatuksen suihkun jälkeen. En osaa meidän lattiankuivauslastalla lapioida sitä vettä viemäriin, joten annan tuon avokin tehdä sen homman. Joonas petaa myös sängyn, inhoan sitäkin hommaa. Joonas jaksaa aina kiltisti syödä mun tekemää ruokaa eikä oo tyrmänny sitä, se on kivaa. Siltikään hän ei osaa sanoa, mitä me syödään ens viikolla, kun yritän suunnitella ruokalistaa. 

Meillä menee täällä siis hyvin ja tämä alkaa tuntua kodilta. Olen ollut hyvin yllättynyt, etten ole unohtanut avaimia kertaakaan enkä hävittänyt niitä. Meidän hississä tuoksuu mun mielestä vanilja (Siirin mielestä voimistelusali), asunnossa tuoksuu pulla ja iltaisin ennen kun alamme nukkumaan, kyselen Joonakselta hölmöjä filosofisia kysymyksiä, joista se menee ihan sekaisin. "Nähdäänkö me kaikki värit samalla tavalla? Näätkö sä esim. saman punasen kun mä...." Tämä on meidän ihana pikkukoti. Täällä on mukavaa.

Ja kyllä, asuntopostauksen teen heti kun tenttikiireiltäni ehdin! Haluan saada aikaan hyvännäköisen postauksen, jossa olisi hyviä kokonaisuuksia, joten malttakaa!

Muistelmia yläasteajoista

 Muistan sen jännityksen, kun astuin ensimmäistä kertaa yläasteen aulan ovista sisään. En tiennyt, minne mennä, mutta onneksi oli ala-asteen tiivis porukka turvana. Ja voi sitä riemua, kun kuultiin päässeemme samalle luokalle - 7B:lle. Samalle luokalle tulivat myös Emmi ja Jenni, jotka asuivat samalla paikkakunnalla, mutta jotka kävivät ala-asteen eri koulussa. Meistä tuli ystävyksiä jälleen: olimmehan olleet ystäviä jo eskarissa!

 Muistan, miten hitaasti ensimmäinen vuosi meni. Siihen sisältyi toivoton ihastuminen ysiluokkalaiseen hurmuriin ja tietenkin tutustumista koko luokkaan. Muistan vielä kotitaloustunnit - silloin oli aina hauskaa. 

 Kahdeksas ja yhdeksäs luokka menivät talvisin vessassa piilotellessa. Ängettiin isolla porukalla pieneen vessakoppiin ja toivottiin, että ulos häipyessä kukaan opettaja ei olisi kyttäämässä. Eräällä kerralla mentiin myös lokerikoille ja eräs opettaja bustasi meidät, koska pidettiin liikaa ääntä. "Pitäkää hiljempaa ääntä ens kerralla ni teitä ei löydetä", kehotti hän.

 Ja ne kaikki tyttöjenillat ja yökyläviikonloput - ne vasta hauskoja olivatkin! Valvottiin Marilla aina aamuun saakka eikä juttu loppunut koskaan kesken. Niitä iltoja kaipaan: oli aina niin älyttömän hauskaa!

Yläasteella mulla oli rautainen itsetunto. Näytin omasta mielestäni hyvältä ja se riitti. Olin hyvä koulussa enkä lintsannut koskaan. En ole koskaan ollut edes jälki-istunnossa.

 Yläasteaikoina oli siistiä myös se, että harvalla oli älypuhelin addiktio. Ei me roikuttu kännyköiden parissa välituntisin, iltaisin mentiin roikkumaan meseen. Kaipaan toisaalta meseä ja normaaleja kunnon tekstiviestejä - paniikissa laskeskeltiin, kuinka monta viestiä on jo mennyt tekstiviestipaketista.

 Jouluisin ostettiin jokaiselle kaveriporukan tytölle joululahjat. Eräänä jouluna Mari taisi saada kahdet yösilkkibokserit, ellen väärin muista.

 Yllättäen yläaste oli jo loppumassa. Haettiin viimeisiä kokeita opettajilta ja harjoiteltiin meidän Tean Tytöt tykkää -biisiin sovitettua kappaletta. Joka failasi aina alussa, mutta onnistui lopulta kuitenkin hyvin. Sen jälkeen olikin aika lähteä ysibileisiin.

Yläaste oli aika kultaista aikaa. Meillä oli hauskaa, meillä oli ihanan tiivis tyttöporukka. Se oli ihanaa aikaa. 

Kun motivaatio on hukassa

 Nyt sen vasta huomaa. Nyt sen vasta tajuaa, koska siihen tarvittiin vain hetki aikaa. Nyt ymmärrän, miksi moni pitää välivuoden lukion ja muiden opiskelujen välissä - he eivät ehkä koe tätä. Motivaatio laskee kuin lehmän häntä, kiukuttaa ja väsyttää. Aamulla sänky on ihanin asia maailmassa ja tunkkaisessa salissa, massaluennolla istuminen vastaa sanakirjassa kohtaa helvetti. Kai se kaikki into onkin kadoksissa: olen viimeisen vuoden lukenut kuin hullu. Päntännyt ja päntännyt. Ensin ylioppilaskirjoitukset, sitten pääsykokeet. Sitä seurasi yliopistoon pääsy - lisää lukemista, tehtävää ja mentävää. Tekee tiukkaa keskittyä edes minuutti, varsinkaan suurilla luennoilla. Joskus havahdun siihen, että olen heilutellut kädessäni kynää viimeiset kymmenen minuuttia enkä muista luennoitsijan puheesta sanaakaan. 

 Olen alkanut menemään siitä, mistä aita on matalin. "Tuleeko nää diat moodleen?" tuntuu olevan aika tuttu kysymys mun suustani. Teen ne mieluummin kotona, enhän mä kuuntelemalla opi. Suurin motivaationi noilla suurilla massaluennoilla on oikeiden väristen kynien etsiminen ja hienojen muistiinpanojen tekeminen. Itse oppiminen, oppimisen halu, sellaisesta ole kuultukaan vähään aikaan. Viimeksi olin kunnolla motivoitunut lukiessani pääsykokeisiin. 

 Meillä oli ensimmäinen tentti viime viikolla. Perfektionisti minä huusi kurkku suorana, kun näki kysymykset: "Mikset sinä idiootti voinut lukea enempää!? Nyt me ollaan huonoja, turhia ja tyhmiä. Tyhmä, tyhmä sinä!" Mutta minä vain hengitin syvään ja tutkailin kysymyksiä. Oli hankala vaimentaa sitä ääntä, joka kiljuu "Lusmu!":a ja samalla nieleskellä kysymysten aiheuttamia kyyneliä - minä tiesin, etten ollut valmistautunut niin hyvin kuin päässäni kuvittelin. Tarkemmin ajateltuna luin lukion koeviikon kokeisiinkin enemmän: syytän vain ja ainoastaan, ketäpäs muutakaan kuin itseäni. Ei kukaan lue minun puolestani, ei kukaan voi tehdä sitä. Minun on tehtävä se, minun itseni takia ja omasta tahdostani. 

 Motivaatio on kadonnut - kunnianhimo ei. Kamala yhtälö. Olen mietiskellyt, josko seuraavaan tenttiin pistäisin itseni sataprosenttisesti likoon. Yrittäisin parhaani: pänttäisin, pänttäisin ja pänttäisin todella kovaa. Tuloksena on joko oikea oppiminen ja ahaa-elämys motivaation palaamisesta tai sitten... Sitten on sekin vaihtoehto, että kaivan vielä syvempää hautaa motivaation rippeilleni. 

WANTED - MOTIVAATIO

Viimeksi nähty kesällä 2014.

Oli erittäin energinen ja sai kovia tuloksia aikaan.

Löytöpalkkiona tarjoan kahvit Bryggessä.

'I like being a woman, even in a man’s world. After all, men can’t wear dresses, but we can wear the pants.' - Whitney Houston

 Olen pitkään pohtinut, millainen haluaisin olla vaatetyyliltäni ja ulkoiselta olemukseltani. Haluaisin olla klassinen - selkeitä linjoja, valkoista ja mustaa sekä punaista huulipunaa. Helmikoruja ja hansikkaita. Haluaisin pikkuhiljaa muuttaa vaatekaappiani klassisempaan suuntaan, mutta olen vielä hieman hakoteillä asian suhteen. En tiedä, mistä aloittaa. Alku on aina vaikeaa, valitettavasti. Tiedän, ettei minulle sopisi Audreyn todella klassinen tyyli, mutta haluaisin saada tyyliäni edes hieman klassisempaan ja naiselliseen suuntaan. Haluan käyttää mekkoja ja ihania koruja ja höystää asukokonaisuuden itsetunnon parfyymillä!

Kuva täältä

Photo by Hulton Archive/Getty Images

 Kuvassa oleva Audrey Hepburn on oikeastaan mun idoli ihan kaikessa suhteessa. Hänellä oli aivan ihana tyyli ja hän vastaa kauneusihannettani: maidonvalkeaa ihoa ja tummia hiuksia. Viime aikoina olen menettänyt käsitykseni omasta ulkonäöstäni - en oikein tiedä, olenko kaunis vai ruma vai mikä siltä väliltä. Ihoni on mennyt huonompaan kuntoon eikä tukkani ole tottelevainen saatika erityisen kaunis koulupäivinä, jolloin vedän vain ponnarin päähäni kävelyn takia.

 En tiedä, mitä haluan vaatetyyliltäni, en osaa todellakaan sanoa. Välillä viihdyn omassa tyylissäni, toisaalta tekisi mieli panostaa joka päivä vaatteisiin. Joudun kuitenkin miettimään kenkävalintoja runsaan kävelyn vuoksi, mekot ovat arveluttavia sään takia, mutta nämähän ovat vain pieniä esteitä.

 Te, jotka pidätte usein mekkoja, korkokenkiä ja laitatte hiuksenne kauniisti joka aamu - kertokaa salaisuutenne! Haluan tietää, miten selviätte ja mitkä ovat vinkkinne.

Blogiteksti itselleni

Olen kirjoittanut tämän blogitekstin itselleni 17.8.2014. Sain idean siitä, kun itse seitsemännellä luokalla kirjoitimme opon tunnilla itsellemme kirjeen, jonka saimme sitten avata, kun oli aika lopettaa yhdeksäs luokka. Muistan, miten olin jakanut kirjeeseen niin ihastuksia kuin tuntemuksia koulusta sekä elämästä ylipäätään. Päätin tehdä saman nyt; toki tuntemukset ja ajatusmaailma ovat muuttuneet, mutta tämän tehtävän perusidea ei. 

 Tällä hetkellä odottelen pelosekaisin tuntein oikeastaan kaikkea. Edessä on muutto, uusi koulu ja uusi ympäristö. Stressaan tällä hetkellä kovasti sitä, miten ikinä tulen onnistumaan oppimaan bussikäyttäytymisen tai sen, että millä pysäkillä jään pois. Sinähän sen varmaan osaatkin jo hyvin? Toivottavasti ainakin! En halua, että stressaat enempää kuin on pakko. Olethan (ja olenhan) siinä iässä, jolloin pitäisi pitää hauskaa ja elää vailla sen suurempia murheita ja suruja. Toivon todella, ettet ota liian suurta taakkaa koulusta itsellesi ja olet itsellesi myös armollinen. Olet ehkä jo hyvässä vauhdissa opinnoissasi - muista miettiä asiaa myös toisista näkökulmista. Kannattaako itseään polttaa loppuun, jos olisi mahdollisuus myös karsia ylimääräisiä hommia? Muuttohommatkin ovat jo menneen talven lumia. Ei se varmasti ollutkaan niin paha kuin luulit? 

 Toivottavasti olet pitänyt itsekurisi niin kuin lupasit sinä alkusyksyn sunnuntaina. Lupasit ryhtyä liikkumaan ja nauttimaan ulkoilmasta useammin - itseni tuntien ei ehkä onnistu? Mistäs sitä tietää, toivottavasti sinä Emilia olet onnistunut paremmin kuin kilpasiskosi edelliseltä vuodelta. Lupasit syödä enemmän vihanneksia ja alkaa juomaan vettäkin, toivon, että olet pitänyt lupauksesi.

 Älä sure turhia! Muista se olotila, joka sinulla oli, kun elokuussa katselit miltei yhteen pötköön Teho-osastoa ja ihailit Luka Kovacin raamikkaita piirteitä ja raivostuit tohtori Romanon aivoituksista. Älä ota kaikkea liian vakavasti: naurathan yhä vedet silmissä sille koiralle, joka nauraa? (Tässä vielä linkki, jos olet unohtanut: https://www.youtube.com/watch?v=QO5v9L8ITaY )

Olet ihana. Olet sinä. 

Kävelyn puolestapuhuja

 Inhoan lenkkeilyä, mutta kävely, se on mun juttu nykyään. Hyötyliikuntakävelystä on tullut osa mun arkea, sillä joudun joka päivä kävelemään paljon - enkä kyllä valita! Kunto kasvaa pikkuhiljaa eikä sitä edes ensin tajua!

 Aluksi yliopistolle kävely oli tuskaista: hikoilin kuin pieni porsas ja puuskutin huolella, mutta nyt kuukautta myöhemmin en edes hengästy vaan kävelen reippaasti, minne ikinä minun pitääkään mennä. On hienoa huomata edistystä, vaikkei se kovin merkittävää olekaan. Kyllä välillä tulee hiki, jos joutuu myöhästymisenpelossa vetämään powerwalkkia bussipysäkille, mutta lähteepähän aamulla ainakin aineenvaihdunta liikkeelle. Huomaan muutenkin aineenvaihduntani nopeutuneen - se on ihan mahtavaa! On ennen kaikkea todella hyvä olo; ei turvota niin paljon kuin ennen ja kuntokin on kasvanut. 

 Laskeskelin tässä päivittäisiä kävelyjäni: joka päivä kävelen bussipysäkille ja takaisin. Siitä tulee yhteensä hieman päälle 2 km. Jos kävelen bussipysäkiltä vielä meidän kampusalueellemme ja iltapäivällä takaisin pysäkille, kävelen niitä matkoja 1,6 km päivittäin. Tässä vaiheessa olen jo kävelly 3,6 km, mikä on minulle todella suuri määrä näin alkuunsa. Mutta, saan hieman lisämatkaa, jos joudun kävelemään Educariumiin kasvatustieteiden luennolle - se tuo heti kilometrin lisää. Eli päivästä riippuen kävelen noin 3-5 kilometria.

 Ei kuulosta kovinkaan paljolta, mutta minulle tämä on suuri juttu - en ole koskaan elämässäni oikeasti hyötyliikkunut näin paljon. Se on minulle iso juttu. Aloitin myös vähän aikaa sitten yliopistoliikunnan tarjoamana muutaman jumpan: AeroFitin (hiki kyllä lentää, huhhuh), DanceFitin, Zumban ja niska-hartiajumpan. Pikkuhiljaa se kunto kasvaa, toivottavasti!

Minä ja Irwin Goodman

 Irwin oli mulle tosi iso juttu lapsuudessani. Normaalit lapset fanittivat vähän erilaisia artisteja, mutta mulle Irwin on yks yhä ehdoton suosikki. Iskän kautta tääkin on mulle ja mun pikkusiskolle kulkeutunut. Enkä osaa sanoa, onko se mitenkään erityinen juttu, mutta kuinka moni muu kuusivuotias luikautti sulavasti Viuhahduksen pyydettäessä? Muistan myös, että keksittiin Paukin kanssa hieno tanssi Häirikkö-kappaleeseen. Tätä postausta tehdessäni kuuntelin Spotifysta Irwiniä ja osasin kyllä miltei joka biisin ja osasin suurinpiirtein meidän kehittelemän tanssinkin. 

Häiris änkee tunkee mahtailee, kuin sika käyttäytyy.

Häiris siellä missä juhlitaan, myös aina näyttäytyy.

Häiris käytöksellään kerää kaiken huomion.

Ja siitä kovan ryyppymaineen saanut Suomi on.

 Muistan, kuinka erään kokoelmalevyn sisällä oli Irwinin minihistoriikki. Luin sitä monet kerrat, jos olimme jonnekin menossa iskän autolla. Muistan yhä, miten sydämeeni sattui lukiessani hänen kuolemastaan ja viimisistä sanoistaan. Irwin on mulle niin tärkeä, etten ole pystynyt katsomaan edes hänestä tehtyä leffaa - en pystyisi katsomaan hänen kuolemaansa, vaikka näyttelijähän siinä vain esittää. Tuntuu varmasti kummalliselta lukea, miten joku Irwin Goodman on voinut tehdä niin suuren vaikutuksen alle kymmenen vuotiaaseen tyttöön. 

Kun onneni vihdoin löysin

Täältä lähde en

Oon kiinni kuin vahvoin köysin

Las Palmasissa

Ei silmien tumma hohde

Miehen hiljaisen

On tunteiden kuumain kohde

Las Palmasissa

 Palaan muistoissani tiettyjen biisien vuoksi tiettyihin hetkiin. Esimerkiksi Suruton nuoruusaika vie minut takaisin iskän autoon, kun olimme matkalla viemään suksia koululle joskus viidennellä tai kuudenella luokalla. Nytkin on niin ihanan nostalgista kuunnella näitä kaikkia kappaleita, joita ala-asteella rakastin. Tai, rakastanhan minä yhä. 

Jos hän isäänsä tulee vain varttuessaan,

tulee oikea missien missi.

Silti nurkissa jätkät ei hiippailekaan,

tulen estämään sen se on vissi.

Minä nuorena hiivin noilla öisillä teillä,

mutta pojat se ei onnistu meillä

 Ja vaikka Irwinillä ei mitään erityisen erikoista musiikkia olekaan, kehoitan silti jokaista kuuntelemaan muutamia biisejä häneltä. Kaikkihan tietävät Rentun ruusun ja Haistakaa paska koko valtiovallan? Kuinka moni tietää kappaleen nimeltään Ostoskeskus ja krouvi? Ehkei moni, mutta kannattaisi. Jos ei halua vakavana kuunnella musiikkia niin Irwin on vastauksenne. Irwin vain on yksinkertaisesti paras.

You can't keep me waiting forever, baby.

Say hello to the pretty eyes, say hello to the deadliest lies.

You got the looks, baby, I could die.

You got the looks. You got a murder style.

Olette menneet kampaajalle värjäämään hiuksenne jotenkin eri tavalla. Tuloksena hiuksillanne olikin hieman vaaleampi ilme kuin mihin olit tottunut edellisinä vuosina. Ensin muutos oli ihana - oli kivaa näyttää erilaiselta ja vaihtaa tyyliä. Mutta sitten ehkä kuukautta kahta myöhemmin alatte inhota peilikuvaanne. Se, joka peilistä katsoo, ei ole ollenkaan tuttu. Se tyyppi näyttää kummalliselta ja vain harvana päivänä olo on kaunis.

 Mulla on toi olo just nyt, mutta ei ole enää kohta. Kirjoitan tätä postausta hiusväri päässäni enkä voisi olla iloisempi. Vaaleampi tukka ei ollut mun juttuni, en tuntenut oloani koskaan kauniiksi enkä omaksi itsekseni. Kaipaan tummaa väriä, koska se tekee minusta minut. En vedä ihan mustaksi, tummanruskea saanee kelvata. Kuuntelen The 69 Eyesia, jonka innoituksena sain tehdä tämän postauksen. Perfect Skin inspiroi minut kirjoittamaan. "You got the looks" - nyt se tulee olemaan taas totta, omasta mielestäni. En malta odottaa suihkunjälkeistä lopputulosta.

Ah, ihanaa olla minä jälleen!
Kuinka moni muu on kärsinyt samasta ongelmasta hiustenvärjäyksen jälkeen?

Huomio! Sinä, joka osaat tehdä hyvää ruokaa halvalla

  Kaipaisin kipeästi apuanne te budjetoinnin ja ruoanlaiton mestarit. Pyytäisin teitä kertomaan suosikkireseptinne, josta ei puutu makua, mutta joka ei tyhjennä kukkaroakaan. Teettekö ruokaa ns. opiskelijabudjetilla - jos teette, mikä on bravuurinne? Osaisitteko vielä sanoa hyviä ja riittäviä ruokia kahdelle ihmiselle! Kaipaisin siis neuvoja ja ohjeita: kaikki kelpaa.

 Huomio myös te muut opiskelijat! Mitkä ovat teidän säästövinkkinne ihan missä tahansa asiassa. Kaikki neuvot ja vinkit ovat enemmän kuin tervetulleita. Kiitoksia paljon!

Viikkokatsaus!

 Turussa liikkuminen alkaa pikkuhiljaa jo luonnistua. Mulla on niin huono suuntavaisto, että oon oikeasti ylpeä itsestäni, kun osaan jonnekin yliopistorakennukselle ilman GoogleMapsia tai paniikkia. Nyt osaan mennä jopa vähän vaikeampiinkin paikkoihin eri reittejä ja saatan olla hurja aamuisin ja oikaista jonkun muun kadun kautta! Joinain aamuina ohittaessani tuomiokirkkoa, joudun pysähtymään ja ihastelemaan. En vaan voi ymmärtää, miten kaunis tuo kirkko voikaan olla!

 Lounastreffit ovat tämän viikon sana! Macciavellin broilerisalaatti ja mokkapalajälkiruoka oli taivaallista. Hyvässä seurassa ruokakin maistuu entistä paremmalta. Rakastan yliopiston ruokaloita niin monesta syystä: saan itse valita, missä syön ja oikeastaan mitä syön! Jokaisessa ruokalassa on neljää, jopa viittä eri vaihtoehtoa joka päivä. Mitä hemmottelua, sanon minä!

Kotosallakin on tullut herkuteltua. Viime viikolla tein ihania korvapuusteja ja tänään ryhdyin jälleen leipomaan, mutta pullien sijaan uunissa paistuivat sämpylät. Tuoksuvat ihanilta, en ole vielä maistanut, annan ensin jäähtyä hieman. 

 Tuntuu ihan hassulta ajatella, että kohta me ollaan asuttu täällä jo kaksi viikkoa. Tai oikeastaan vasta, mulla on niin kotoisa olo täällä meidän pikkukaksiossa. Tykkään tästä kerrostalosta, sillä öisin ei metelöidä eikä kyllä päivälläkään oikeastaan. Ihanan rauhallinen paikka ja ainakin saman kerroksen yksi naapureista on oikein mukava. On ollut tosi kummallista tottua varsinkin siihen, ettei jääkaappi täyty itsestään. Ruoan hinta järkyttää ja netin saaminen on työn ja tuskan takana. No, sitä se vaan nyt on. Pakko tottua!

Instagramissa saa myös seurailla, siellä olen ehkä hieman arkisempi ja kuvailen elämääni! @emiliasantra

Askissakin kannattaa kysellä, mikäli haluaa kysellä blogin ulkopuolisia juttua! Sielläkin käyttäjänimi emiliasantra

Mitä mieltä asuntopostauksesta?

 Olisitteko halukkaita näkemään, miltä meidän asuntomme näyttää, nyt kun olemme päässeet kotiutumaan? Haluaisin kysellä mielipiteitänne, sillä olettehan te arvoisat lukijani kuitenkin tärkeitä minulle. Haluaisitteko pelkkiä details-kuvia vai yrittäisinkö saada mahdollisimman suuria kokonaisuuksia kuviin mukaan? Vai kertoisinko enemmänkin fiiliksistäni asunnosta ja siitä kodintunnusta? Sana on vapaa, kertokaa!

 Haluaisin tehdä tavallisesta poikkeavan asuntopostauksen, niitä normaalejahan on ihan pilvinpimein... Auttakaa!

Oh, Starlight

Oh Starlight, don't you cry we're gonna make it right before tomorrow

Oh Starlight, don't you cry we're gonna find a place where we belong (where we belong)

And so you know, you'll never shine alone

 Mä uskon, että meillä jokaisella on elämässä eräänlaista tähdenvaloa. Sellaista, joka katselee meitä ja suojelee. Auttaa, kun on vaikeaa. Seuraa varsinkin matkalla kotiin tentin jälkeen ja lohduttaa, kun tentin aiheuttama turhautuminen purkautuu. Sellainen, jonka kanssa voi istuskella kahvilla tai kuunnella keskellä yötä Finlandia-hymniä, koska se tuntui oikealta. Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että mulla on sellainen tähti, joka hohtaa ihanaa hohdettaan minulle joka päivä. Minun tähteni on ihana Siiri.

 Tämä postaus kertokoon Siiristä. 

Siiri on uusin ystäväni ja olen tuntenut ensimmäisestä kunnon juttelukerrastamme saakka syvää yhteyttä hänen kanssaan. Puhuimme sivuainepääsykokeissa ensimmäistä kertaa kunnolla - ja sille tielle jäimme. En osaa kuvitella enää elämääni ilman Siiriä. On aivan uskomaton fiilis huomata, miten paljon samanlaista meissä on. Siiri ymmärsi, kun turhauduin tentistä ja ymmärsi, miksi pelkkä läpipääsy ei riitä. Tämä ihana tähtivaloni auttaa jo pelkällä olemassaolollaan. Minun mielestäni jokainen tarvitsee oman Siirinsä.

 Miksikö pystyisin kutsumaan Siiriä yhdeksi tärkeimmäksi ystäväkseni? No siksi, koska Siiri onnistuu aina löytämään oikeat sanat. Oikeat teot ja hiljaisuuden. Minulla on aina vapautunut olo hänen seurassaan enkä koe tarvetta esittää ketään muuta kuin oikeasti olen. Tunnen niin suurta kunnioitusta häntä kohtaan. Arvostan häntä ja ihailen. On ollut niin suuri ilo ja onni, että meidän kotimaisen kirjallisuuden ryhmästä löytyi ihminen, jonka kanssa istun luennolla aina ja ruokalassa pohdimme mitä syödä. Nappaamme Bryggessä aina kahvit (Siiri ottaa ja kahvin ja Fazerin konvehdin!) ja sen jälkeen marssimme Sirkkalaan joko juttelemaan tai opiskelemaan. Ihailen Siirin päättäväisyyttä ja kunnianhimoa varsinkin opiskelujen suhteen. Hän luki tenttiin niin ahkerasti ja ansaitsee siitä hyvän numeron. Arvostan ihmistä, joka ei jätä asioita puolitiehen vaan todellakin haluaa näyttää kykynsä ja nauttii tekemisestä. On ihanaa, että on ystävä, joka arvostaa opiskelua ja kunnianhimoa samalla tavalla. On ok haluta vain päästä läpi, mutta me molemmat haluamme enemmän ja siksi olemme samalla aaltopituudella monessa asiassa. Me todellakin ymmärrämme toisiamme.

 Tähtivalostani on tullut minulle erittäin tärkeä viime aikoina. Koko opiskeluaika tulee olemaan yhtä juhlaa kanssasi. Niin kauan kuin me tallustamme kampusta yhdessä, meitä ei pysäytä kukaan. And so you know, you'll never shine alone.

 Kuka on teidän valoisa tähtenne?

Luostarinmäen käsityöläismuseo

 Olin koko kesän töissä kotiseutumuseossa, joten olin aivan innoissani, kun pääsin käymään Luostarinmäen käsityöläismuseossa tässä taannoin. Vasta kesällä todellakin kiinnostuin ylipäätään kulttuurista ja Suomen historiasta, joten vierailu museossa tulikin hyvään saumaan. Kuljeskelin todella kiinnostuneena tutkimassa rakennuksia, jotka oikeastaan eniten minua viehättivätkin. Tykkään siitä historiallisesta ilmapiiristä ja tunnelma on niin ihastuttava. Käykää ihmeessä!