Miksen lisää blogiin useinkaan kuvia itsestäni?

 Ryhdyin pohtimaan tätä asiaa eräänä iltapäivänä, kun olin istahtanut koneen ääreen kirjoittamaan postausta. On hyvinkin luonnollista, että blogissa esiintyy paljon kuvia kaikesta muustakin oman naaman lisäksi, mutta olen huomannut omien kasvokuvieni/kokovartalokuvieni puuttumisen ja se on alkanut häiritä minua. Mistä johtuu, etten halua, uskalla tai koe tarpeelliseksi lisätä kuvia itsestäni? 

 Koen tästä asiasta paineita, sillä miltei jokaisessa blogissa esitellään päivänasuja (kokovartalokuvia), meikkaustaitoja (kasvokuvia) ja yhteiskuvia. Tuntuu ikävältä, etten julkaise tänne miltei koskaan kuvia itsestäni, sillä postaukset jäävät ikävän tylsiksi ja niin materialistisiksi. Missä piileskelee itse kirjoittaja - ruudun takana kirjaimellisesti. En ole vieläkään mitenkään sujut ajatuksen kanssa, että jakaisin itsestäni naamakuvia. Saatika kokovartalokuvia. Olosta tulee epämukava. En osaisi kuvitellakaan julkaisevani itsestäni bikinikuvia, kuten monet bloggaajat tekevät. Huhhuh, ajatuskin kauhistuttaa.

 Blogin aloittaessani lisäsin usein kuvia itsestäni, koska se oli hauskaa. En miettinyt yhtään, miten tyhmiltä peilin kautta otetut huonolaatuiset kuvat näyttivät, koska en ottanut paineita blogistani. Kirjoitin mistä lystäsin ja lisäsin kuvia, joita halusin lisätä. Missä on se sama Emppu, joka kirjoitti ja piti blogia tuolla asenteella? Ei mitään hajua, sanokaa jos löydätte sen jostain. Kaipaan sitä huolettomuutta, kun pystyin julkaisemaan jokaisen postauksen ylpeydellä ja itsevarmuudella. Nyt ei tunnu kauheankaan mukavalta ajatus siitä, että lisäisin liian rennosta kotiasusta peilin kautta otettuja kuvia blogiini kaikkien nähtäville.

 Vaivaannun kameran edessä. Minusta ei (omasta mielestäni) saa hyviä kuvia - joko näytän paksulta, tyhmältä tai kuva on muuten vain omasta mielestäni huono. Tunnen itseni tyhmäksi kameran edessä, en osaa "poseerata" enkä osaa hymyillä kauniisti. Auta armias millainen on lopputulos, kun yritän ottaa itsestäni kuvaa. Mikään ei onnistu, kaikki kuvat päätyvät roskakoriin. Itsekriittisyys on inhottava piirre, eikä sen kanssa opi elämään. Se tuntuu aina yhtä inhottavalta nähdä itsensä hirveänä kameran ruudulla, kun muut onnistuivat täydellisesti kuvassa. Itse on se kummallisen näköinen möykky ryhdikkäässä kyyryssä naama punaisena helottaen. 

 Tuntuu, että blogeissa esiintyy toisen toistaan upeampia kuvia bloggaajista, joilla on täydellinen iho, täydellinen vartalo ja täydelliset kasvot. Omani eivät sovi siihen hehkuvien ihojen ja täydellisten valkoisten hammasrivien kirjoon. Kuulun enemmänkin siihen porukkaan, joille tulee kovasti hymyillessä suloinen kaksoisleuka ja poskipäät painavat silmät kiinni. En vain onnistu. Muut bloggaajat onnistuvat - kertokaa, miten te sen teette!? En halua lisätä blogiini rumia kuvia itsestäni. Mielestäni se on ensinnäkin oman itsetuntonsa tahallista rikkomista; joudun miettimään, mitä pärstästäni ajatellaan - kuka sanoo pulskaksi, kuka rumaksi ja ties miksi. Itsehän on kriittisempi omaa ulkonäköään kohtaan kuin kukaan muu. Miksi siitä tiedosta huolimatta en vain jostain syystä tunne oloani mukavaksi asian tiimoilta?

 Haluaisin parantaa blogiani ja muuttaa kuvien perusmantraa. Se tuntuu kuitenkin hieman pelottavalta. Entä jos yksikään kuva ei onnistu? Entä jos yksikään kuvistani ei tule koskaan onnistumaan? Entä jos en koskaan opikaan olemaan kuvissa luontevasti ja asukuvat pysyvät pelkissä yksityiskohdissa? Entä jos...

 Voi kunpa se olisikin helppoa! Teknisestihän se on. Mutta entä, kun pitäisi pystyä kokoamaan itsensä ja uskaltaa painaa sitä nappulaa, joka kopioi kuvan koodin tänne Bloggerin HTML-kenttään? Se, jos mikä tuntuu pelottavalta. Ehkä jonain päivänä on vielä rohkeutta!

Viime viikot

Viime viikoista ei ole kyllä menoa ja meininkiä puuttunut. On ollut baarikierrosta ja Taite-kastajaisia ja muutenkin kahvittelua ja ystävien tapaamista. Puhumattakaan nyt tentteihin lukemisesta ja luennoista. Pikkuhiljaa tähänkin elämään alkaa tottumaan. Päivä kerrallaan mennään opiskelujen suhteen, omat ajatukset kylläkin siintävät jo valmistumisessa ja tulevassa muutossa. On ollut ihan tajuttoman hauskaa viime viikkoina! Olen kahvitellut paljon ystävien kanssa ja nauranut. Olimme Siirin kanssa kirpparikierroksellakin ja oli aivan ihanaa saada koluta rekkejä ja hyllyjä rauhassa. Ja onhan makutuomari mukana aina plussaa!

Elämä rauhoittuu hiljalleen ja hetki sitten tajusin, että joulukin on vain muutaman kuukauden päästä. Kuukaudet vaan viilettävät ohitse, mikä tuntuu aivan järjettömältä. Ja vaikka aika kuluu todella nopsaan, olen todella onnellinen. Ehkä onnellisempi kuin koskaan ennen!

Väriä ja makua elämään!

 Oon sellainen, että kyllästyn ruokaan tosi nopeasti, jos se on väritöntä ja mautonta (vaikka olisikin terveellistä). Inhoan peruslehtisalaatteja, koska ne ei maistu miltään. Kurkku-tomaatti-jäävuorisalaattikombo nyt ei ole mistään makurikkaimmasta päästä. Eikä se kyllä silmiäkään hivele. Sama pätee monessa muussakin ruoassa - tykkään, jos ruoan sekaan sekoittaa jotakin!

Tykkään salaateissa ja ruoissa todella paljon sipulista. Valkosipuli, punasipuli ja normaali sipuli tuovat niin hyvää makua ruokaan. Punasipuli tuo myös värikkyyttä ateriaan kuin ateriaan. 

Syön myös miltei joka aterialla pakastevihanneksia. Pidän siitä värikkyydestä, jota ne tuovat! 

Myös pähkinät muuttavat salaattia ja ruokaa välittömästi. Pidän siitä, että ne muuttavat ruoan rakennetta ja tekstuuria. Makukin muuttuu hieman pähkinöiden ja siemenien vuoksi. 

Muistatko sinä?

 Minua on alkanut pelottamaan meidän sukupolvemme lasten lapsuus. Leikkivätköhän he enää samoja leikkejä vai tapahtuuko kaikki leikkiminen kuvaruudun äärellä? Pyörittelevätkö he päitään, kun äiti kysyy, haluaisivatko lapset leikkiä kirkonrottaa? Onko enää kahdenkymmenen vuoden kuluttua partiota ja 4H-kerhoa, jossa pelaillaan hyvässä hengessä pihalla ja rakennellaan tai askarrellaan?

 Omat lempileikkini/pelini ala-asteella olivat lipunryöstö, karttu ja sokko. Muistan, että meillä oli koulussa kausia, jolloin joku leikeistä oli suosituin. Saatoimme viikon ajan leikkiä joka välitunti sokkoa koulun takapihalla olevalla "terassilla", kun taas seuraavalla viikolla leikimme innoissamme kauppaa valkoisilla pikkukivillä. Onko meidän lapsillamme samaa mielikuvitusta tai edes innostusta leikkimiseen? 

 Muistan leikkineeni innoissani prinsessaa ja koiraa, heittäytyneeni leikkeihin lapsenomaisella innolla ja nauttineeni joka ikisestä leikistä. Pidän itseäni hyvin onnekkaana, sillä olen saanut viettää lapsuuteni maaseudulla. Koulullamme oli suuri takapiha, metsähän se oli. Kaikki välitunnit kuluivat luonnonhelmassa ja metsään oli hauska rakennella majoja. Meillä ei ollut mitään tarvetta vain seisoskella koulun etupihalla kuluttamassa välituntia, koska leikkiminen olisi ollut noloa. Hyppynarulla hyppiminen ei luultavastikaan ole enää nykylasten mielestä hauskaa. Saatika hauskat laulut, joita hoettiin hyppiessä. Muistattehan te, mitä tarkoitan?

 Pidin ystäväni kanssa jonkin aikaa 4H-kerhoa. Itse ainakin olin täysillä mukana pelaamassa lasten kanssa kiinalaista peiliä tai poliisia ja rosvoa. Ryhdyin jopa ryömimään, jos lapset halusivat leikkiä limanuljaskaa tai piilouduin, mikäli olimme ryhtyneet piilosille. 

 En ole hävennyt osallistua kaikkiin hölmöyksiin lukiossakaan. Peuhapäivät olivat hauskoja, jos on oikealla asenteella liikenteessä. Ei solmu ole hauskaa, jos asenne on negatiivinen. Ei kaikkea aina kannata ottaa niin vakavasti. 

 Ainakin minä leikin vielä rehellisesti kuudennella luokalla. Myöhemminkin, muttei sitä tietenkään saa myöntää, kun heti leimataan lapselliseksi. Nytkin pelaisin mielelläni vaikkapa lipunryöstyä tai karttua, sen verran lapsi olen vieläkin. Nykyajan lapsia halutaan pois leikkimisen parista enkä pysty ymmärtämään miksi. Annetaan lasten olla lapsia, jookos?

Usko

Faith is taking the first step even when you don't see the whole staircase. 

- Martin Luther King, Jr.

  Uskominen tuntuu olevan nykyään tabu. Itse olen ainakin huomannut, että monien mielestä on jotenkin noloa ja tyhjäpäistä uskoa Jumalaan tai johonkin suurempaan voimaan. Ehkä joku pitää minuakin nyt tyhmänä, järjettömänä tai jopa hulluna, mutta minä en välitä. Usko on jokaisen oma asia. 

 Olen pohtinut paljon uskomista viime kuukausina. Olen lukenut kirjaa enkeleistä ja ylipäätään miettinyt Jumalaa ja uskomista. Salaa uskon, nimenoman salaa, koska en ole ennen kehdannut ääneen myöntää uskovani enkeleihin. Lukemassani kirjassa kerrottiin, että on olemassa enkeleitä, joilla ei ole mitään tehtävää. Kun rukoilee ja pyytää näiltä enkeleiltä asioita tapahtumaan, ne tapahtuvat. Olin aluksi hieman skeptinen, mutta päätin kokeilla. Monena iltana ennen nukkumaanmenoa ristin käteni ja toivoin. Toivoin todella kovasti ja puhelin päässäni näille enkeleille. Toivoin, että juuri me saisimme sen tietyn asunnon. Kaksi päivää myöhemmin minulle soitettiin ja asunto oli meidän. Toivoin myös, ettei minun tarvitsisi hoitaa erästä hyvin työlästä hommaa, sillä minulla oli kiire ja työ olisi vienyt kovasti voimiani. Seuraavan päivän iltaan mennessä asia oli hoidettu. 

 En ole kirkossakäyvää tyyppiä. Kesätöissä tosin tuli käytyä harva se päivä kirkossa ja viime talvena kävin kuuntelemassa joululauluja. Kirkossa käyminen ei ole koskaan kuitenkaan ollut minulle vastenmielistä. Olen nauttinut tunnelmasta. En kuitenkaan koe, että uskoni vaatisi kirkossa istumista. Pystyn nauttimaan uskostani aivan yksinkin ilman vaadittavia tekoja tai materiaa.

 En ole missään vaiheessa kyseenalaistanut Jumalaa. Minun mielestäni Jumala on luonut maailman, mutta uskon toisaalta myös evoluutioteoriaan. Tasapainottelen tieteen ja uskonnon rajamailla, mutta uskon vakaasti, että Jeesus on elänyt ja meille kaikille on määrätty kohtalo taivaassa. Uskon myös, että teot määrittävät, minne kuoleman jälkeen päätyy.

 Olen pohtinut ateistien tai ei-uskovaisten ajatusmaailmaa. Minne he uskovat meidän päätyvän kuoleman jälkeen? Uskovatko he, että meille on käsikirjoitettu elämä jo ennen syntymäämme vai uskovatko he, että jäämme vain hautaan... Että kuoleman jälkeen ei ole mitään? Päätäni alkaa särkeä, kun mietin kuolemanjälkeistä elämää. Minun ajatukseni kuolemanjälkeisestä elämästä on selvä: päädymme joko taivaaseen tai helvettiin. Joka tapauksessa jatkamme eloa jossakin muualla, katsellen läheisiämme kirjaimellisesti pilvien päältä. Ahdistun, jos joudun miettimään sitä, mitä tapahtuu, jos emme päädykään minnekään muualle vaan jäämme vain hautaan - elämä päättyy siihen eikä kuolema olisikaan portti taivaaseen tai helvettiin?

 Tätä on todella vaikea pukea sanoiksi. En tiedä, mistä puhua, sillä tuntuu, että mitä ikinä sanonkaan, olisi tyhmää tai järjetöntä. Enkä ymmärrä, miksi pelkään uskosta puhumista. Tuntuu, että maailmankuvaani ei sallita. En itse tuomitse ateistien maailmankuvaa, mutta minun Jumalaan uskomiseni tuntuu haittaavan. En pidä kiihkouskovaisista enkä -ateisteista. Antakaa jokaisen uskoa tai olla uskomatta. Jos uskominen tuo hieman valoa päivään, miksi se olisi tyhmää tai järjetöntä. 

Faktoja minusta!

Siirin inspiroimana ajattelin tehdä fakta-postauksen itsestäni! Itse ainakin tykkään lukea faktoja oikeastaan aivan kenestä tahansa henkilöstä, joten nyt tulee niitäkin sitten ihan roppakaupalla!

1. Oon muistiinpanofanaatikko. Rakastan tehdä muistiinpanoja ja opin paremmin kirjoittamalla kuin kuuntelemalla.

2. Mun musiikkimaku on valitettavasti todella suppea. En suostu kuuntelemaan muita radiokanavia kuin Radio Rockia ja Radio Cityä.

3. En uskalla enää ajaa bensa-autolla, koska dieselillä kulkeva auto on niin paljon helpompi!

4. Haaveilen suurista häistä ja muutamasta lapsesta, mutten ehkä ihan vielä.

5. Haaveammattini on opettaja ja noin kuuden vuoden kuluttua minun pitäisi olla haaveammatissani.

6. Mulla on todella ärsyttävät ripset. Ne ovat pitkät ja tummat, mutta kiitos isän geenien, aivan piikkisuorat. Taivuttaminen ei auta, hetkessä ne taas sojottavat suoraan eteenpäin.

7. En ole koskaan hävennyt pisamiani. Tuntuu, että moni inhoaa ja häpeää pisamiaan.

8. En katso paljon televisiota, mutta kun katson niin ruudulta näkyy vaihtoehtoisesti joku dokumentti (yleensä ällöttävistä tai oudoista asioista), rikos/sairaaladraama tai Simpsonit. 

9. Inhokkiohjelmiani ovat mm. Frendit, HIMYM, Family Guy, Täydelliset naiset, Rillit Huurussa, Carrien päiväkirjat ja Valehtelevat viettelijät mikä onkaan.

10. Inhoan kaakaota. Ja pirtelöitä ja smoothieita.

11. En pidä myöskään pinaattiletuista.

12. Osaan tehdä pitsataikinan vaikka unissani ja terveellä itsetunnolla sanon, että tekemäni pitsa on ihan tajuttoman hyvää!

13. Oon aivan loistava nukkumisessa! Nukun missä ja milloin vain, ei ole väliä onko valoisaa tai meluista.

14. Olen optimisti!

15. Inhoan fantasiakirjallisuutta.

16. Opiskelen kotimaista kirjallisuutta Turun yliopistossa.

17. Pelkään koiria hysteerisesti.

18. Muutan todella pian omaan kotiin Joonaksen kanssa.

19. Koripallo on ikuinen inhokkiurheilulajini.

20. En ole huono häviäjä!

21. Sähkösaunassa mua alkaa helposti pyörryttämään, kun taas puusaunan pehmeämmissä löylyissä ei.

22. Rakastan Saw-leffoja!

23. En ole koskaan maistanutkaan tupakkaa.

24. Pidän enemmän kultaisista kuin hopeisista koruista.

25. Tykkään lentämisestä ja bussimatkoista.

26. Olen joskus heittänyt moukaria ja työntänyt kuulaa kisoissa.

27. Aina kun otan lasin kaapista, puhallan siihen ennen juoman laittamista.

28. Tykkään ranskalaisista hirmuisesti.

29. Olen juonut kahvia niin kauan kuin muistan.

30. ...enkä ole koskaan laittanut kahviini sokeria!

Instasta päivää!

Pitkästä aikaa ajattelin päivitellä myös mun Instagramkuulumisia teille! Minut löytää sieltä yhä @emiliasantra ja sinne ainakin päivittelen ahkerasti ja sieltä ehkä näkee paremmin, mitä ylipäätään puuhailen. Päivät kuluvat koulussa ja usein iltaisin on jos jonkinmoista ajanvietettä.

1. Työpaikanvessaselfie! Hassua, että töitten loppumisesta on jo yli kuukausi. Tuntuu, että vasta eilenhän kesätyöt loppuivat.

2. Toinen vessaselfie! Olin juuri ollut ihanalla neljän tunnin kahvittelutapaamisessa Siirin ja Joen kanssa!

1 & 2. Humanistin arkipäivää, pelkkää juhlaa: kahvia ja kakkua! Naantalin Aurinkoisessa on aivan loistavaa kahvia ja oikeanpuoleisessa kuvassa oleva cappucinoviineri oli maailman parasta! Kahvitteluseurakin oli ihan ookkoo!

1. Aamupuuro hymynaamalla! Päivä alkaa varmasti hyvin, jos mustikkanaama hymyilee.

2. Teho-osasto♥

"What a nice night for an evening" - Steven Wright

Eräänä iltana, jo viikkoja sitten, oli maailman kaunein iltataivas.

Pahat vibat

Joistain musiikkivideoista mulle tulee todella kamala olo. Ei surullinen, mutta ahdistunut. Ehkä hieman pelokaskin. Joskus kuitenkin huomaan katselevani näitä silkasta mielenkiinnosta. 

Pink Floyd - Another Brick In The Wall

Tämä video on aiheuttanut vilunväreitä jo vuosia. En vieläkään pysty katsomaan kokonaan, sillä noi naamarit kauhistuttaa mua ihan liikaa. Kertsissäkin toi tunnelma on painostava ja uhkaava. Pelottava musiikkivideo kertakaikkiaan. Pahat vibat.

The Cranberries - Zombie

Hyi että. Tämäkin video oikeasti tuo niin kamalat kylmät väreet selkään, ettei mitään rotia. Mustavalkoiset osiot tietenkin pääosin, en kyllä väitä, etteikö myös laulajaa kuvattavissa osissa menisi väreet pitkin selkäpiitä. 

Zen Cafe - Piha Ilman Sadettajaa

Tämä on yksinkertaisesti niin älyttömän ahdistava, että pystyn vain hädin tuskin katsomaan loppuun saakka.

Hyvä olo hakusessa

 Varmaan aika monilla on kesän jälkeen raskas olo. Mulla ainakin. Olin totuttanut itseni lukulomalla säännölliseen ruokarytmiin, joka toimii omalla kohdallani loistavasti. Söin parin tunnin välein ja olo oli loistava! Kesällä töissä jouduin muuttamaan rytmini kokonaan. Normaalisti en syönyt enää illalla kuuden jälkeen raskasta ruokaa, mutta töiden vuoksi jouduin syömään, koska työt loppuivat vasta klo 18. Söin aamupalan klo 8:30, seuraavan kerran söin vasta noin klo 14 - ateriavälini olivat aivan liian pitkät, mutta tilanteeseen oli pakko sopeutua. En voinut olla syömässä välipalaa, jos asiakkaita lappasi sisään jatkuvasti! Seuraavan kerran söin vasta puoli seitsemältä. Aika iso ero lukulomaruokailuihini? Ja olo oli hirveä. Oli todella raskas ja väsynyt olo. Söin noin kolme kertaa päivässä ja minulle aivan vääriin aikoihin. Joillekin tuollainen ruokarytmi sopii, muttei minulle. Aineenvaihduntani meni aivan sekaisin ja olo oli tukala. Turvotti ja inhotti ylipäätään. 

  Töiden loputtua en ole vieläkään päässyt takaisin omaan normaaliin ruokailurytmiini. Olen valitettavasti jäänyt samaan rytmiin kuin kesällä. Saatan huomata, että ohhoh, tässähän välissä on taas mennyt monta tuntia, vaikka minun olisi pitänyt syödä. Ehkä nyt toisten nurkissa majaileminen vaikuttaa ylipäätään ruokailutottumuksiini. Siksi olenkin luvannut itselleni, että yritän hiljalleen saada itseni ja ruokailuni samoille raiteille kuin noin puoli vuotta sitten. Oma koti ja uudet ruokasäännöt, eikös niin? En jaksa enää tätä oloa vaan haluan olla energisempi ja pirteämpi. Kun söin useammin ja säännöllisemmin, en kaivannut herkkuja juuri ollenkaan. Nyt olen valitettavasti eksynyt useammin kuin kerran herkkuhyllyille. Mutta se saa luvan loppua! 

 Aloitan hyvän olon tavoitteluni vedenjuonnilla, sillä se on ainakin minun vartalolleni ja mielelleni hyvin tärkeää. Rakastin aamukävelyjä, mutta nekin jäivät jossain välissä. Haluan yrittää aivan tosissani, siksi kirjoitan tämän tänne. Tämä postaus olkoon muistutus itselleni. 

Minun Facebookini

Palaan synkkiin aikoihin ja paljastan teille minun Facebookini parhaita paloja. En ole varma, ovatko nämä kenenkään mielestä hauskoja, mutta minä ainakin koen yhä suurta myötähäpeää. En oikeastaan kaipaa noita XD-hymiöitä ja sydänten tulvaa. Huhhuh.

Toivon, ettei kukaan loukkannu minun Facebookini sisällöstä. Jos loukkaantuu, niin olen kovin pahoillani, että herne meni nenääsi. Ei tarvitse ottaa vakavasti. Tämä on pakollinen ilmoitus, koska ei sitä ikinä tiedä, milloin joku päättää loukkaantua viattomasta Facebookistani.

Nauran yksin vedet silmissä näitä kuvia. En ehkä kestä! Tutustukaa yläasteikäisen Empun sielunelämään, olkaa hyvä! 

Opiskelusta

Jos yliopistohöpinä ei kiinnosta, lopeta lukeminen tähän!

 Alan jo tajuta, miten paljon opiskelu nykyään vaatiikaan. Ei enää riitä, että kopioi diat ja kirjoittaa niistä muistiinpanot. Kotona on paljon muutakin "opiskelua" odottamassa. Tällä hetkellä mua odottaa kaksi romaania ja harjoitustyön suunnittelu. Olen paniikissa, koska en ymmärrä Peda1-kurssista mitään ja pelkään etten pääse tentistä läpi. Muistiinpanot eivät riitä, koko ajan pitää aikatauluttaa ja miettiä, mitä ehtii tehdä ja koska vai ehtiikö ollenkaan. Luennoilla pitää ehtiä kirjoittamaan puheesta ja samalla seuraamaan diaesitystä, jottei menettäisi tärkeitä pääasioita. Kaikki mahdolliset opiskelutekniikat tulevat varmasti tutuiksi tässä seuraavien kuukausien aikana.

  En olettanutkaan, että yliopistossa opiskelu olisi samanlaista kuin lukiossa. Lukiossa kaikki oli suht helppoa. Kunhan istuit tunnilla ja teit tehtäviä, helppoa. Täällä kukaan ei käske eikä vahdi. Kukaan ei edes huomaa, jos et olisi luennolla. Sinä olet vastuussa kaikesta. Hoidat omat työsi, ilmottaudut ja otat käyttöön sähköpostit ja NettiOpsut. Istut kuuntelemassa, mutta kukaan ei kysy sinulta, ymmärsitkö nyt varmasti. Kukaan ei kysy, ehditkö jo kirjoittaa vaan dia vaihtuu hetkessä toiseen. Se on turhauttavaa. Täytyy oppia uuteen rytmiin, kaikkea en pysty ahtaamaan päähäni, vaikka kuinka haluaisin. Siihen ei ole yksinkertaisesti aikaa. Kaikki menee niin nopeasti. 

 Lukiossa oli ihanan rentoa. Ei ollut oikeastaan moniakaan epäselviä asioita. Nyt luennolla joudun pinnistelemään enkä siltikään ymmärrä kokonaisuutta tai löydä luennon punaista lankaa. Keskittymistä ja ahkeruutta vaaditaan enemmän kuin koskaan ennen. Työtä, työtä ja työtä. Pelkkää puurtamista ja lukemista, sitähän minä odotinkin. En osannut vain odottaa, että välillä kaikki menisi luennolla ihan ohi. 

Lukion koeviikot kuulostavat ihanilta tentteihin verrattuna. 

 Mutta en valita sen enempää. Alkukankeutta ehkä ilmassa, mutta kyllä tästä selvitään. Täytyy vaan luku- ja kesälomien vuoksi löytää uusi lukumotivaatio ja yrittää parhaansa. Siitä se lähtee!

Suuria huolia pienessä mittakaavassa

  Kesällä olin huolestunut siitä, jos en pääsisikään yliopistoon. Nyt huolenaiheeni on se, että millä ilveellä tulen saamaan kurssikirjan kirjastosta ennen tenttiä, jotta voin lukea tenttiin ja läpäistä sen. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että menen kyseiselle kurssille enkä siis ollut tajunnut aiemmin varata kirjaa itselleni. Olen kirjaston lainausjonossa numerolla 27. En taida saada sitä kirjaa koskaan. Jollekin tämä huoli saattaa kuulostaa pieneltä, mutta nyt se tuntuu todella suurelta. Haluan olla hyvä oppilas ja menestyä tenteissä, mutta entä jos tämäntyyppinen (kirjasto)kohtalo puuttuu peliin. Kukaan ei muistuttanut pikku-fuksia tällaisesta asiasta. Saanen syyttää vain itseäni ja kokemattomuuttani. 

Jos joku osaa kertoa minulle, mistä saisin Johdatus kasvatustieteisiin (2004) -kirjan, olisitko ystävällinen ja kertoisit heti. Olen ahdingossa. Damn. Olo on aika tyhmä juuri nyt. Oliko pakko kohdata tällainen ongelma heti alkuunsa?

Suuria huolia, suuria huolia...

Niitä fiiliksiä

 Joistain asioista muistuu mieleen tietty tunnetila. Tietty aika tai paikka. Joskus huomaan palaavani lukion alkuun kuunnellessani tiettyjä biisejä, tietty hajuvesi vie takaisin yläasteen discoihin ja greippi-Jaffa taas muistuttaa minua minun ja siskoni jokajouluisesta perinteestä.

Muistattehan, miten hurjaa oli joskus keinua niin kovaa kuin vain suinkin pystyi? Tuntui kuin olisi keinunut ympäri. Rohkeimmat keinuivat seisten ja se, jos mikä, oli hurjaa. Se fiilis, kun viimein uskaltautui itsekin seisomaan keinun puiselle laudalle, oli uskomaton.

 On jotenkin ihanaa huomata, miten osaa yhä yläasteaikaiset suosikkibiisinsä. Ehkä jopa ala-asteaikaiset. Nytkin hoilotan (päässäni kylläkin) täysillä Ari Koivusen Sweet Madness -kipaletta. Voi että näitä kylmiä väreitä.

On hauska fiilistellä vanhoja asioita. On hauskaa huomata, miten tietty tuoksu tai maku vie tiettyyn hetkeen. Miten vispipuuro muistuttaa lapsuudesta ja aamun aikainen aurinko taas ihanista huvipuistomatkoista.

Pelatessamme Afrikan tähteä mamman kanssa odotimme aina mamman menevän vaikka hörppäämään vettä, jotta pystyimme vaihtamaan suotuisammat tähdet omalle reitillemme. 

Fiiliksiä on niin monenlaisia ja rakastan melkein kaikkia nostalgisia sellaisia. On ihanaa muistella lapsuutta ja nuoruutta, kun niin moni asia on myönteinen.

Nuhanenä

 Iskihän se syysflunssa muhunkin viimein. Kylmettymisestä saan syyttää itseäni: aurinko ja salakavala tuuli ovat huono yhdistelmä, varsinkin jos allekirjoittanut ei tajua käyttää kunnon takkia ja kaulahuivia. Noniin, nyt sitten podetaan tätä nuhanenäisyyttä ja äänenkäheyttä. Ottaisin mieluummin vaikka kuumeen, nukkuminen olis todella oiva lääke. Nenä tukossa ja kurkku kipeänä on tuskallista olla. 

 Onneksi mulla on nyt ollut todella mukavaa tekemistä nuhailun ajaksi. Olen nyt kotona ja linnottauduin sohvan nurkkaan peittoineni ja tyynyineni ja pistin Teho-osaston jälleen pyörimään. Uppouduin moneksi tunniksi Mark Greenen ja Doug Rossin maailmoihin ja toljottelin mitä kummallisimpia lääketieteellisiä ongelmia takkahuoneen sohvan syvyyksistä. 

 Inhottaa tulla kipeäksi juuri tähän aikaan, kun opiskelut vasta ovat alkamassa. Haluaisin olla täynnä tarmoa ja pursuta energiaa, mutta kohtalo puuttui ja tartutti minuun tämän typerän flunssan. Eilen särki pääkin aivan jumalattomasti - onneksi kunnon yöunet selättivät senkin ongelman! 

Muita flunssapotilaita?

What makes me feel beautiful

 Joskus on todella vaikeaa kehua itseään tai nähdä itsensä kauniina. Aloin pohtia, mitkä asiat saavat minut tuntemaan itseni kauniiksi. Joskus aivan pienet asiat saattavat tuoda itsevarmuutta ja uskoa omaan kauneuteen. Nautin meikkaamisesta ja asukokonaisuuksien suunnittelusta, mutta useasti pienet yksityiskohdat vievät voiton. 

 Joskus pelkkä kynsilakka saa oloni kauniiksi. Tällä hetkellä pidän kovasti punaisensävyistä kynsilakoissa ja tämä viininpunainen on kyllä yksi ehdoton suosikki. Pidän lakatuista kynsistä!

 Ja sitten on tämä hajuvesi! Pieni määrä hajuvettä saa olon ensinnäkin paremmaksi ja itsevarmemmaksi. Se on fakta ainakin omalla kohdalla. Olen todella ihastunut tähän hajuveteen ja se saa oloni sekunneissa kauniimmaksi. 

Myös korvakoruilla on positiivinen vaikutus minuun. Oloni on heti huolitellumpi ja kauniimpi, jos korvissani kimaltelevat pienet ja yksinkertaiset korvakorut.

Mikä saa teidän olonne kauniiksi?

I love you, my friend

Aikataulutusta ja kalenterimerkintöjä turhautumisen säestyksellä

  Nyt täytyy kyllä sanoa, että huhhuh... En uskonut, että menettäisin hermoni ja turhautuisin näin helpolla. Aikataulujen tekeminen on erittäin vaikeaa, kun mistään ei saa varmaa tietoja eikä päivämääriä. Mistään en tiedä mitään. Tänään olen lähetellyt kasan sähköposteja ja selaillut hermostuneena otsasuoni pullistuneena tietokoneen ääressä sivuja. Olen etsinyt informaatiota, mutten löydä vastauksia. Ehken osaa kysyä oikeita kysymyksiä, jotta saisin minua tyydyttäviä vastauksia. Ehkä minun täytyy alkaa kyselemään selvemmin ja yksityiskohtaisemmin.

  Huomenna on ensimmäinen kunnon luento. Vähän jännittää. Ei luento itsessään jännitä vaan kaikki sen ympärille kutoutuva massa jännittää. Mistä tiedän, milloin minun pitää olla missäkin? Kukaan ei nimittäin ole kertomassa minulle, ellen osaa ja uskalla kysyä. Tuntuu, että kysyn nykyään paljon tyhmempiä kysymyksiä kuin ennen. Tuntuu, että jokainen kysymäni kysymys on tasoa yksi plus yksi, mutta siltikään saamani vastauksen jälkeen en ole saanut ahdettua itseeni sitä tarvitsemaani tietoa. Ahdistun informaatiotulvasta ja kyvyttömyydestäni muodostaa kysymykseni. Haluan vastauksia! Haluan ne nyt! Mutta en osaa kysyä juuri niitä oikeita. Huomenna yritän jälleen ankarammin. 

 Suunnistustaitoni ovat yhä heikot. Opin juuri ja juuri löytämään Yliopistonmäelle ja nyt minun pitäisi löytää mitä kummallisemman nimisiin luentosaleihin ympäri kampusta. Luultavasti seuraan jotakuta tuttua kuin hai laivaa ja toivon päätyväni sinne, minne minun pitääkin. Tarvitsen kartan! (Interaktiivisen kartan, joka vois toimia navigaattorin lailla!)

 Ehkä tämä tästä. Kyllä se siitä selkiytyy, niin kuin tuutorit sanoisivat! Entä jos minä haluan selvitä jo nyt. Ihan itte. 

Ihana syyskuu, tervetuloa!

AUTUMN 
© Ryan Larkin

Descending leaves fall to the ground,
Twirling, twisting, round and round,
Autumn season is almost here,
The smell of freshness is oh so near.

The crisp, cool breeze,
Shakes the leaves from the trees,
Autumn takes away the green,
Golden-bronze and brown is all that can be seen.

 Tänään mä päätin, että tästä päivästä alkaa aivan mahtava kuu. Aivan uskomaton, ihana syyskuu. Nyt unohdetaan surut ja murheet sekä epävarmuudet ja keskitytään onneen, iloon ja positiivisuuteen. Mä annan kaikkeni, jotta tästä kuusta tulee mahtava.

Tässä kuussa minä aion...

- olla oma itseni

- rakastaa itseäni

- tehdä parhaani

- syödä kakkua

- käydä ihanilla iltakävelyillä

- olla ihanien ihmisten kanssa

- kehua itseäni sekä muita

- kuunnella HIMiä enemmän kuin koskaan
- elää

Ihanaa syyskuuta teille!