9 kuukautta koulua

Aika menee siivillä. Muistan, miten ala-asteella viikkokin mateli. Nyt olen unelmieni opiskelupaikassa - olen ollut jo yhdeksän kuukauden ajan. Kesäloma kolkuttelee ovella (ei tosin minulle, otan kesäopintoja kesätöiden puutteen vuoksi). Siksi onkin aika hieman kertailla, mitä kaikkea on tapahtunutkaan viimeisten kuukausien aikana!

7.7.2014 sain tietää pääseväni opiskelemaan. Muistan yhä, että olin ihmeen rauhallinen. Avasin tuhat kertaa kännykässäni valmiina olevaa linkkiä ja odotin, että tulokset ilmestyisivät. Sitten ne ilmestyivät. Siellä oli mun nimi. Yleensä kuulemma ihmiset reagoivat huutamalla ja kiljumalla tällaiseen yllätykseen: enkä ollut minäkään poikkeus. Iskä oli silloin vielä sängyssä torkkumassa ja oli kuulemma pelästynyt pienen sydänkohtauksen verran sitä mun ilonhuutoani.

Yliopisto alkoi elokuussa. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Enkä uskonut koskaan oppivani mitään saatika muistanut, mitä piti tehdä, missä ja koska. Mutta jostain kumman syystä nyt osaan käyttää busseja ja tiedän, missä mikäkin luento on. Tiedän, miten ilmottaudun tenttiin ja miten hoidan opiskeluunliittyvät asiat sujuvasti. 

Sitten olivat sivuainepääsykokeet. Hain suomen kieleen, mutten päässyt. Se ei haitannut, koska samasta tilaisuudesta bongasin Siirin nojailemasta pöytään Tauno Nurmela -salin edustalta. Ja siitä se alkoi, ihana ystävyys! Muistan yhä tuon allaolevan kollaasin oikeassa yläreunassa olevan kuvan ottohetken. "Hei oota, otetaan yhdessä se kuva".

On ollut haalariensovitusta ja pikkujouluja. Oscar-bileitä ja piknikkejä. Vappua ja sikailuja Snellmannin kunniaksi. Ollaan istuttu niin lukemattomia tunteja Sirkkalan fyysisessä välitilassa, syöty hyvää ruokaa Bryggessä ja kävelty tuulista Hämeenkatua rankkasateessa.

Olen oppinut itsestäni sen, että nyt on hyvä, jos saan arvosanaksi 3. Se riittää minulle vallan hyvin, koska välillä luettavaa on niin paljon. Uusia voi, jos tahtoo, mutta se 3 on täysin riittävä arvosana. Olen oppinut olemaan stressaamatta turhista - kaikesta selviää ja jos ei selviä, niin apua saa. 

On tullut pynttäydyttyä ja kulutettua muutamat farkut rikki luennoilla istumisen vuoksi. Mekkoa on saanut pitää useampaankin otteeseen. On ollut ihanaa tuntea kuuluvansa porukkaan, varsinkin viime aikoina. Olen tavannut paljon opettajia ja paljon vanhempia muusia. On ihanaa olla muusa. Ihania muistoja baarikierrokselta ja kastajaisista. Ihania muistoja vanhasta Mimesiksestä.

Minä olen muuttunut aikuisemmaksi. Otan vastuuta - sitä jos mitä yliopisto tuo. Vastuuta omasta opiskelusta; pääaineesta, sivuaineesta, opintopisteistä ja tenteistä. Olen oppinut kysymään ja selvittämään - sekä selviytymään kaikesta tielle tulevasta.

9 kuukauden ajan olen saanut lukea. Välillä olen joutunut lukemaan, vaikkei millään jaksaisi. Esseitä on saanut vääntää, tenttejä saanut hikoilla loppuun. Luennoilla en ole joutunut istumaan niin paljon kuin olin luullut, mutta kyllä se takapuolen satunnainenkin puutuminen jotain kertoo.

Olen saanut huomata, että oikea ala on kyseessä. Kertaakaan en ole epäillyt valintaani tai tulevaisuuden suunnitelmiani. Vielä on vuosia edessä, ja ne johtavat toivottavasti haaveammattiini. Vielä täytyy jaksaa puurtaa, jotta lopputulos olisi mieleinen (ja aikataulussa).

No, miten tämän yhdeksän kuukautta pystyy edes tiivistämään? Paljon olen oppinut ja paljon minulle on opetettu. Ihaninta on se, että ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti nautin opiskelusta enkä koe sitä taakkana. En stressaa.

Tahdon kiittää ensiksi tuutoreitamme. He opastivat meidät alkuun, vastasivat kysymyksiin ja tukevat yhä tarvittaessa. Itse ainakin koin heidät erittäin suurena apuna alussa. Nytkin he ovat minulle erittäin tärkeitä.

Kiitän myös ystäväporukkaani: Siiriä, Noraa, Meriä ja Lauraa. Niin paljon hauskaa yhdessäoloa ja ihania muistoja.

Tietenkin kiitän myös toista ystäväporukkaani: Emmiä, Jenniä ja Maria. Kiitos, kun olette jaksaneet kuunnella koulujuttuja ja pysyä yhteydessä. Rakkaita ystäviä en antaisi mistään hinnasta pois.