Oh, those times!

 Niin se aika vaan kuluu. Mielessä on päälimmäisenä tietenkin lukioajan muistot; penkkarit, wanhat ja matkakurssi. Yläasteelta muistelen hymyissä suin tyttöjen iltoja, jolloin valvottiin aamuun saakka ja vaan höpötettiin läpi yön. Meillä oli niin kivaa! Onhan nykyäänkin tietenkin kivaa, mutta se ei tunnu samalta kuin silloin yläasteella. Ei ole sitä samaa riemua ja innostusta (saatika jaksamista läpiyön valvomisiin).

 Yksi hauska muisto, mikä tuli äkkiä mieleen, oli kun mentiin lukion ykkösellä Hevonlinnalle laskemaan pulkalla mäkeä. Menin sen jälkeen Jennille yöksi ja muistan, miten olin mäkeä laskiessani saanut takapuoleeni ison mustelman ja rikkonut toisen kenkäni. Silti oli hauskaa! Myös kaikki reissut yläasteella kesän alkaessa Linnanmäelle - ne reissut vasta hauskoja olivatkin!

 Vaikka nuo yökyläilyajat ovat takanapäin, ei se merkitse, etteivätkö ystäväni merkitsisi minulle kaikkea. Miksi minulla muuten olisi kone täynnä kuvia kaikista niistä hetkistä, jolloin olin onneni kukkuloilla heidän kanssaan? En sitä herkästi sano, mutta minä rakastan teitä kaikkia. Rakastan ihan oikeasti. Ja kaikki muistot teidän kanssanne ovat arvokkaampia kuin kaikki maailman jalometallit. Minä rakastan teitä!

 Toivon, että vuodet tuovat lisää ihania muistoja ja hetkiä, vaikken niitä kameralle saisikaan. Tärkeintä on se, että meidän ystävyydellämme ei ole deadlinea eikä aikatauluja - ystävyys itsessään on niin suuri asia, ettei sitä sovi pistää mihinkään muottiin tai vaatimuksiin. Pelkkä rakkaus ystävään on jo niin suuria asia sanoa minun suustani, että toivon teidän, joista tässä kirjoitan, ymmärtävän, miten paljon teistä välitänkään. Te tulette ikuisesti olemaan sydämessäni ja muistoissani.