Opiskelun ilo - täällä minun kuuluukin olla

Olen viime päivinä havahtunut pohtimaan opiskeluani useampaankin otteeseen. Aina soittaessani äidille, puhun usein opiskelusta ja kouluhommista. Usein vain kitisen, miten paljon on tehtävää ja sitä, miten ei millään jaksaisi. Blogigikin on täyttynyt jatkuvalla valituksella uhkaavasti notkuvista läksypinoista, mutta olen jättänyt sen valoisan puolen kertomatta.

Nyt minulla on monia erilaisia kursseja, jotka vaativat paljon. Minulla on ruotsia, englantia, suomea ja kahta kotimaisen kurssia. Mistä minä pidän eniten? Rakastan tällä hetkellä menevää Teoriapraktikumia. Miksikö? Koska ne asiat ovat minulle mieluisia; tahdon keskustella kerronnasta, subjektista ja minuudesta. Normaalisti en pidä läksyistä, mutta olen itse asiassa aika kiinnostunut aina tämän kurssin kotitehtävistä. Saan pohtia, saan soveltaa ja tuoda julki omia ajatuksiani. Toisin kuin suomessa esimerkiksi. Asiat ovat niin kuin ovat eikä astevaihtelu muuksi muutu vaikka minä olisin mitä mieltä tahansa. 

En pidä niin tarkoista rajoista ja säännöistä - joillekin ne ehkä sopivat, mutta minulle eivät. Minä en opi muistamaan tarkkoja yksityiskohtia, minä opin suurempia kokonaisuuksia ja tulkitsen itse. En tahdo tehdä morfeemianalyyseja enkä miettiä etu- ja takavokaaleja; minä tahdon pohtia henkilöhahmoa ja miettiä, millaista naturalistinen kirjallisuus on. Minä tahdon kertoa, mitä mieltä minä olen. Minä olen oikeassa, sinä olet oikeassa. Kieliopissa on vain yksi oikea. Enkä minä pidä siitä. Koska en yksinkertaisesti sisäistä niin paljon tarkkaa tietoa. 

Olen myös ymmärtänyt, että tunnen turhaan stressiä suomen kielen arvosanoista. Tahdon vain saada kolmosen keskiarvon, jotta pääsen jatkamaan aineopintoihin. Muuta en itseltäni vaadi tai odota. Pakkopullaahan tämä suomi on, mutta mitäpä en haaveammattini eteen tekisi. Sen kuitenkin tiedän, että tällä hetkellä, varsinkin kotimaista kirjallisuutta kohtaan, tunnen puhdasta iloa ja mielenkiintoa - tahdon tietää lisää, oppia ja kirjoittaa. Täällä minun kuuluukin olla, eikä missään muualla. On ihanaa, kun tiedän, että tämä on minua varten ja minä jopa osaan tätä. 

Postauksen ydin on se, että minä nautin kirjallisuuden opiskelusta. Olen ymmärtänyt sen vasta nyt kunnolla, kun en ole paljon kirjallisuutta opiskellut nyt syksyllä. Minä oikeasti nautin, kun saan istua tunnilla ja keskustella omasta mielipiteestäni muiden ja opettajan kanssa. Minä tahdon kirjoittaa analyyseja ja lukea hölmöjä novelleja, joita sitten tulkitsen. Olen omasta mielestäni myös oppinut kovasti tämän syksyn aikana. Olen alkanut oppimaan, että minä olen ihan hyvä näin ja minä kyllä pärjään omissa opinnoissani. Aina ei mene niin hyvin kuin toivoisi, mutta aina voisi huonomminkin mennä.

Olenko hullu, että sanon odottavani jo kandin kirjoittamista? Onneksi kuitenkin saan vielä pohdiskella mahdollisia aiheita, mutta on minulla jonkinlaisia ideoita jo kehitteillä. Minä tahtoisin edetä hurjaa vauhtia ja vain tehdä ja tehdä - ehkä kuitenkin on parempi mennä tällä tahdilla. Nytkin alkavat jo tunnit loppumaan vuorokaudesta.

Olen miettinyt, että tahtoisiko joku joskus kysellä ja saada vastauksia opiskeluun liittyen?

Gotta love school

Muistanette ne innostuneet postaukseni viime vuonna? Tuntuu, että nykyään jokainen postaukseni on vain silkkaa valitusta kiireestä. Energiani eivät riitä siihen, että todellakin kertoisin kaikki elämäni positiiviset asiat tänne blogin puolelle: niitähän on tietenkin vaikka millä mitalla, mutta jostain syystä sormeni tahtovat kirjoittaa vain stressistä, kiireestä ja läksypinoista.

Väkerrän tässä samalla Teoriapraktikumin kotitehtäviä ja aivot sanovat pian poks. Miten niin motivoituneesta opiskelijasta on tullut vetelys, joka ei jaksaisi panna tikkua ristiin kotitehtäviensä eteen? Tekisi vain mieli hautautua peittojen alle ja lukea muita kuin tenttikirjoja. En koskaan ennen ole stressannut samalla tavalla: stressaan, mutta toisaalta en. Stressaan etukäteen opiskelumääriä, mutta luen joka tapauksessa. En menetä yöunia, mutta tunnen, miten kouluahdistus kuristaa kroppaani. En jaksaisi istua koneen ääressä kirjoittamassa, tahtoisin olla hetken ajan 5-vuotias ja vain leikkiä. En ole pitkään aikaan edes kirjoittanut mitään kaunokirjallista, mikä yleensä helpottaa ja lievittää oloani - nyt aikaa ei liikene. 

Olen kohdannut nyt vastoinkäymisiä: en tiedä, pitääkö kukaan muu niitä vastoinkäymisinä, mutta... Suomi tökkii ja pahasti. Sain ensimmäisestä tentistä 2, se on mentävä uusimaan. Sain toisesta perusopintojen kurssista 3, sekin on uusittava, jotta on varaa möhliä myöhemmin. Tuntuu inhottavalta, koska odotin olevani parempi. Tahtoisin olla parempi. Yritin niin kovasti, mutta se ei riittänyt. Harmitti jonkin aikaa. Nyt harmitukseni on muuttunut välinpitämättömyyteen: ei paljoa kiinnostaisi. Teen vain pakosta suomen kielen opintoja, en luultavasti muuten edes opiskelisi koko ainetta, ellen tahtoisi opettajaksi. Suomi ei ole helppoa ja se, ettei ymmärrä mitään, on ihan hirveä tunne. Välillä saa nieleskellä minimalistisia kyyneleitä, kun en ymmärrä sanojen johtamisesta oikeastaan paljoakaan.

Minua hävettää, että valitan kouluhommista. Tuntuu, etten saisi valittaa, koska niin innoissani olin yliopiston aloittaessani. Koen kuitenkin, että ehkä on parempi purkaa ajatuksiani, jotta voin niitä paremmin jäsennellä. Eli jos tiivistän tuntoni muutamaan asiaan: minulla ei ole motivaatiota - jos voisin valita, en tekisi läksyjä. Tällä hetkellä kotimainen tuntuu ihanalta aineelta: saan kirjoittaa novellianalyysejä ja muita, mutta sitten nämä muut aineet. Ahdistaa mennäkin englannin tunnille. Opettajassa ei ole mitään vikaan, en vain jaksaisi tehdä esseitä englanniksi, koska se tylsistyttää minua järjettömästi.

Yritän jaksottaa läksyjäni. En pysty tekemään kaikkea samassa illassa, koska tehtävää on paljon. Kaiken lisäksi pitää lukea tentteihin ja yrittää myös syödä, nukkua ja vain olla. Oloani helpottaa, että joulu on tulossa. Ehkä olikin hieman liian iso pala tämä opintopistemäärä tälle syyslukukaudelle?

Monta yötä jouluun on

Tämä ei siis todellakaan ole mikään joulupostaus, vaikka otsikossa tämä juhlapyhä mainitaankin. Odotan innolla joulua joka vuosi, mutta tänä vuonna erityisesti - silloin tiedän, että saan mennä vain sohvalle makaamaan eivätkä ikävät kouluvelvollisuudet pyöri mielessä ja pakota nousemaan. Olen pahoillani, että postaukseni tuntuvat nykyään olevan pelkkää valitusta ja kitinää, mutta parempaan verbaliikkaan en tällä hetkellä pysty.

Koko opiskelu tuntuu välillä ylivoimaiselta. En osaa sanoa tiettyjä asioita, mutta kasaantuvat läksypinot tuottavat pienoisen ahdistuksen rintaan. Perjantaina minulla on kaksi tenttiä ja tuskanhiki valuu jo otsallani. Suurimpia ahdistuksen aiheitani ovat pelko tyhmyydestä ja epäonnistumisesta. Minulla on niin järjettömän tyhmä olo; tuntuu, etten ymmärrä yhtikäs mitään mistään enkä kuulu näin fiksujen ihmisten joukkoon. Toisaalta pelkään myös sitä, että epäonnistun. En sen vuoksi, että olisin jotenkin huonompi, vaan sen vuoksi, että minun on saatava tietty keskiarvo, jotta voin jatkaa eteenpäin. Siinä pelottaa se, että joudun opettelemaan nämä asiat uudelleen ja menemään uudelleen tenttiin. En jaksa todistella osaamistani, se uuvuttaa hirveästi.

En edes jaksa listata kaikkea, mitä minulla on tehtävänä. Tiedän, että monella muulla on paljon enemmän, mutta tällä hetkellä tehtävää on minulle paljon. Ehkä enemmänkin inhottaa priorisointi: minun on yksinkertaisesti pakko keskittää kaikki motivaationi ja intoni tentteihin ja muutamiin kirjoitelmiin, samalla on pakko laistaa virkamiesruotsista ja humanistienglannista. En tahtoisi alisuorittaa, mutta välillä on pakko. Tästä ei muuten tule yhtään mitään. Tuntuu, että kaikki jäävät aina viime tippaan.

En edes muista, koska olisin täällä kotona viimeksi vain iltapäivällä ollut ja rentoutunut. Aina, kun Joonas lähtee kouluun, siirryn minä pöydän ääreen tekemään ja kirjoittamaan. Istun siinä yhä, kun Joonas tulee koulusta. Välissä olen käynyt suihkussa, muuten olen pääasiassa opiskellut. Itse opiskelutilanne ei tunnu inhottavalta, mutta se tunne, kun lopetan tai olen aloittamassa - se, kun ymmärrän, että minulla on niin paljon tehtävää jäljellä. Enkä tahtoisi millään mennä juostenkusten - tahtoisin olla mahdollisimman hyvä, ehkä tämä on parasta, mitä minä voin tällä hetkellä antaa.

Mutta tässä teille yks kiva ja pirteä biisi, tätä olen kuunnellut aika paljon!

"Tahto rautainen vie läpi harmaan kallion"

Jostain syystä tämä säe alkoi soimaan päässä, kun yritin väkertää muistiinpanoja eilen illalla. Minulla oli vain muutama hassu tunti aikaa lukaista reilut 200 sivua ja tehdä niistä muistiinpanot. Siinä vaiheessa aloin miettiä, miksi juuri minä opin kirjoittamalla... Minulla oli muutama vaihtoehto: luovuttaa tai tehdä se, mihin pystyisin niin lyhyessä ajassa. En ole montaakaan kertaa koulunkäyntini aikana joutunut turvautumaan ensimmäiseen vaihtoehtoon, sillä se ei ole vaihtoehto.

Minä en luovuta. Voisin tietenkin luovuttaa, mutta minä en tahdo. Opiskelussa on minun kohdallani myös kyse itseni haastamisesta. "Jaksanko vielä lukea näitä sanoja" - En jaksa, mutta pakko se on. Mukavuus menee vain harvoin koulujuttujen edellä. Minä tahdon edistyä opinnoissani mahdollisimman tehokkaasti. Tänä syksynä tehokkuus tuntuu olevan lempisanani.

En ole tottunut lykkäämään tehtäviä eteenpäin, edessä ne kuitenkin ovat. Mieluummin kärsin nyt kuin seuraavalla viikolla. Tämän vuoksi en ole ihan hukkumassa läksypinoihin, mutta melkein. Polviin asti ainakin.

Nykyään on enemmän kiusauksia luovuttaa. En nauti uudesta kotimaisen kirjallisuuden kurssista; se on hieman liian, erikoinen. Olin odottanut saavani kurssista paljon irti, mutta niin ei käynytkään. Onneksi suoritustapa on helppo. Muutaman kerran olen miettinyt luovuttamista suomen kielen sivuaineopinnoissani: minusta tuntuu, että olen ihan järjettömän tyhmä verrattuna muihin. En ymmärrä yksinkertaisia asioita, en ymmärrä. Olen tottunut olemaan hyvä koulussa, mutta nyt en ole hyvä. Saattaa olla, että en suomen kielessä ole edes keskiverto. Toivon vain koko sydämestäni, että tulisin saamaan keskiarvoksi kolmosen. Sen minä tarvitsen, en tiedä edes, että onko minun kyvyilläni mahdollista saada parempaa. 

Olen ollut erittäin positiivisella tuulella viime aikoina. Olen kokenut, että olen tyhmä enkä tarpeeksi fiksu yliopistoon. Usein se korostuu suomen kielen luennoilla ja muutenkin. Minusta tuntuu, etten ole muiden tasolla. Tuntuu kuin olisin joutunut lyhyellä matikallani pitkän matematiikan kurssille.