Haaveista ja unelmista

  Enna kirjoitti blogissaan haaveilevansa au pairiksi lähtemisestä Yhdysvaltoihin. Mun mielestä on niin siistiä, että ihmisillä on tuollaisia hienoja unelmia, joiden myötä elämä muuttuu ja elämänkokemusta karttuu. "Mä oon enemmänkin semmonen fiilispohjalla elävä tyyppi, etten koskaan oikeesti tee mitään sponttaania tai radikaalia, koska pelkään. Okei, pelottaa mua nytkin ihan sikana koko ajatus, mutta samalla mietin että jos mä en nyt lähtis niin mä varmasti katuisin sitä koko lopun elämäni." Ennan ajatusmaailma on hyvä ja muutenkin tuo asenne, että nyt sitä kannattaa lähteä ja tehdä kun vielä voi ihastuttaa mua kovasti! 

 Aloin kuitenkin Ennan postauksen pohjalta pohtimaan omia unelmiani. Mulla ei ole koskaan ollut sellaisia unelmia kuin Ennalla. En ole koskaan haikaillut ulkomaille hyväntekeväisyystyöhön enkä reppureissulle Intiaan. En ole kiinnostunut vaihto-oppilasvuosista enkä todellakaan maailmanympärysmatkasta. En haaveile tai unelmoi miljoonista enkä merenrantahuviloista eikä minua oikeastaan kiinnosta edes kiertää kaikkia maailman festareita tai olla kuumailmapallon kyydissä. En kesän alussa haaveile viikonloppureissusta huvipuistoihin tai spontaanista ulkomaanmatkasta Latviaan. 

 En ole koskaan haaveillut mistään erikoisista asioista. En ole koskaan oikein osannut sanoa, mistä haaveilen, sillä tuntuu, että minun haaveeni ja unelmani ovat sitä itsestäänselvää puuroa. Normaalisti unelmiin pitäisi kuulua talo Beverly Hillsissä ja näyttelysoppari Hollywoodiin, ei perhe ja ammatti, koska ne ovat niin kovin "tylsiä" ja "helposti" saavutettavissa. 

  

  En osaa toivoa prinsessalinnoja ja huippu-urheiluautoja, koska minusta ne eivät täytä unelman tai haaveen kriteeriä. Voihan auto tuoda hetkeksi sen onnen, mutta sen jälkeen on taas valittava uusi unelma, ja kun se uusi risteilyalus on saatu kellumaan mökkilaiturille niin mitäs sitten? Uutta unelmaa kohti taas! Onhan minullakin toki samanlaisia unelmia, oikeastaan kutsuisin niitä tavoitteiksi. Tavoitteita tulee aina uusia, mutta minun mielestä unelma on sellainen, että kun sen saavuttaa niin ei tarvitse uusia unelmia. Oma perhe ja ammatti ovat minulle suurimpia haaveita.

 On tosi hienoa, että kaikilla on niin erilaisia unelmia. Ihailen ihmisiä, joilla on unelmia. Unelmiin uskominen ja niihin kurkottaminen on ihailtavaa, sillä se vaatii päättäväisyyttä ja toimintaa ja joskus myös kovasti onnea. Ehkä minun unelmani on tylsä ja "niin perus", mutta minusta se on varsin varteenotettava unelma ja mikä tärkeintä, se on MINUN unelmani. Jokainen unelmoikoon mistä tykkää, ei se ole toiselta pois jos minä haluan perheen ja sinä haluat kiertämään bändisi kanssa ympäri maailmaa. Jokaisen unelma on yhtä arvokas. 

Suomenkieliset suosikit

Oon Radio Rockin vaikutuksen alaisena tutustunut enemmän Apulannan tuotantoon. Zombeja! ja Aggressio ovat ehdottomat suosikkini. Oon ylipäätään ihme, että tykkään joistain suomenkielisistä kappaleista saatika bändeistä. Apulannassa on silti jotain mielenkiintoista! 

Aggressio!/ Päästä, päästä irti jo

Ennen kuin se taittuu johonkin tyhmään/ Tää on hengen kuolio,

Ollut pitkän aikaa jo/ Tässon kaikki olemukseltaan väärää

Haavekuva/ Hauras ja haavoittuva

Enkä mä väitä enää olevani muuta kuin 

Tiivistynyt huokaus

Ah, rakastan Herra Ylpön ääntä. Muutaman kerran olen kuunnellut heidän biisejään ja oikeesti miettinyt, että mitä helvettiä mä just kuulin. Sen jälkeen ärsytys on muuttunut ihastukseksi ja olen alkanut luukuttamaan Lista Hämähäkkimiehen vihollisista -kappaletta.

Älä hyvästele, älä mene./Älä menetä unelmia.

Älä liukastu, älä lipeä valitsemaltasi polulta.

Muista, että elämässä tärkeintä on tehdä lista lempileffoista.

Ja kauneimmista biiseistä listä, hämähäkkimiehen vihollisista.

Radio rock - pros and cons

 Varsinkin te automatkoilla radiota kuuntelevat tunnistatte varmaan samoja ajatuksia itsessänne. Olette ajamassa/istumassa kyydissä ja sama biisi lähtee soimaan kolmatta kertaa tunnin sisään. Biisi oli aluksi ihan hyvä, ehkäpä jopa tykkäsitte siitä, mutta kun kuulet sen radiosta työ- tai koulumatkalla joka ikinen päivä, ei se enää kuulostakaan niin hyvältä. Pikemminkin tekisi mieli sammuttaa radio ja istua hiljaa ratin ääressä. Olen itse aina raivon partaalla siinä vaiheessa, kun ajan illalla töistä kotiin ja se kyseessä oleva inhokkibiisini lähtee soimaan. Miten vihaankaan sitä kappaletta! Tuntuu, että aina se soi. Se soi ihan koko ajan. Tämä pännii eniten Radio Rockin soittolistoilla - tietyt biisit soivat koko ajan, sata tuhatta kertaa päivässä! Inhottavaa, miten olis hieman varitaatiota soittolistoihin? (Tiedän, etteivät radiossa istuvat Jonet ja Harrit voi asialle paljoakaan, mutta please, pää räjähtää!) 

 Lopettakaa ainakin Mustaschin Thank You for the Demon -biisin soitto, mun aivosolut ei kestä enää ainuttakaan kertaa. 

- Samat biisit soivat todella usein

- Välillä soivat turhan väsyneet ja pitkät biisit

- Mainokset ovat välillä vähän turhankin pitkiä

Toisaalta pidän siitä, että alan tunnistamaan biisejä! On kivaa ajella, kun pystyy hoilottamaan jokaisen biisin mukana tai osaa ainakin osan sanoista. Täysin uusi ja vieras biisituttavuus taas närkästyttää ihan samalla tavalla kuin Mustaschin biisikin - MIKÄ TÄMÄ NYT ON OLEVINAAN, HYI. Samaa ajattelin ensimmäisellä kerralla kuullessani Volbeatin Lonesome Riderin - nyt olen ihastunut siihen! Miten niin mieleni on ailahtelevainen?

+ Myös suomalaisia artisteja monipuolisesti

+ Suomenkielistäkin rockia

+ Vanhoja kasarihittejä

+ Heikelä Korporaatio

+ Harri Moisio!

+ Jone ja Kesäpojat 

+ Parhaat mainokset silti!

Pinnalliset unelmani

 Tervepä terve! Päätin tarttua sellaiseen aiheeseen kuin pinnalliset unelmat. Tuntuu, ettei koskaan saisi painottaa pinnallisia unelmiaan tai halujaan vaan aina pitäisi korostaa niitä suosittuja unelmia, kuten perhettä ja tervettä elämää. On kuitenkin kohdattava se totuus, että itse kullakin on pinnallisia tavoitteita ja haaveita, mutta kaikki eivät tuo niitä julki. Myönnän, olen itsekin pinnallinen haaveilija, mutta ne jäävät varjoon "kunnollisista" unelmistani puhuttaessa.

 Pohdin tässä eräänä päivänä asioita ja huomasin todenneeni yhtäkkiä, että "jos mulla joskus on paljon rahaa, niin mä hommaan kyllä sellasen uudenkarhean Mersun!" Elikkä yksi mun unelmista on todellakin omistaa auto, jonka ulkonäkö ja ajettavuus ovat hyviä (ellei jopa loistavia) minun mielestäni. Taitaa olla pinnallisten haaveiden top kymppiä ehkä monellakin?

 Toinen pinnallinen haaveeni on ihanasti sisustettu, tilava ja valoisa koti! Oli se sitten kerrostaloasunto tai rivitalo (haaveissani oikeasti omakotitalo), haluan sen olevan täydellinen ja sellainen, mistä olen haaveillut. Olen siis ehtinyt miettimään kaikki kylpyhuoneen kaakeleista keittiön kaapistoihin. Kuvittelen mielessäni ne lukuisat IKEA-reissut, joilta palaan suurien kantamusten kanssa. Luultavasti tämä ihana talohaaveeni ei toteudu täysin, sillä en usko, että tulen koskaan tienaamaan niin paljon, että saisin täysin sen mitä haluan.

 Täydelliset häät! Se on pinnallinen, tyttömäinen unelmani. Haluan täydellisen mekon, täydellisen ruokailun ja kaiken täydellisenä! Haluan hyvän bändin ja ihastuttavan hääauton. Häistäni olen haaveillut jo kauan, mutta toteutus saa varmaan jäädä nähtäväksi hamaan tulevaisuuteen, sillä näillä näkymin en ole ihan heti lähivuosina menossa naimisiin! :)

 Unelmoin tietenkin myös täydellisestä ulkonäöstä. Ripset, hiukset ja kynnet niin voila! Tämä on tällä hetkellä ehkä realistisin haave, sillä vaikka tämänkin toteutus maksaa, olisi se silti halvempaa kuin rakennuttaa hulppea omakotitalo tai ajaa autokaupasta se Mese kotipihalle. Haaveilen loppujen lopuksi kuitenkin aika luonnollisesta ulkonäöstä, mutta tykkään kovasti pienistä ulkonäönpiristäjistä. Tällä hetkellä haaveilen ranskalaisesta manikyyristä!

Noniin, antaas tulla - mistä pinnallisista asioista TE haaveilette?

What makes me happy

 Tämän leikillisen testin mukaan minut tekee onnelliseksi ja iloiseksi se, kun saavutan jotain, minkä eteen olen rehkinyt ja tehnyt töitä, oli se sitten materiaalinen saavutus tai henkinen maaliviiva. Tulen onnelliseksi myös siitä, jos olen auttanut jotakuta muuta tulemaan onnelliseksi tai nähnyt jonkun olevan onnellinen. Tästä todellakin tunnistan itseni! Nautin muiden auttamisesta ja siitä, että saan jonkun tuntemaan olonsa tärkeäksi. Pidän siitä, että minulla on hyvä henkinen yhteys ystäviini. Minua kehotetaan vastauksessa välttämään masentumista, jos tavoitteeni ei olekaan tulossa lähemmäksi tai epäonnistun - tästä todellakin tunnistan itseni. Pienistä vastoinkäymisistä ei pitäisi lannistua.

 Olen joskus pohdiskellut ylipäätään sitä, mikä tekee minut onnelliseksi ja iloiseksi. Materia antaa minulle hetkellistä iloa, mutta uusi vaatekappale tai vaikkapa hieno auto ei korvaa sitä syvää ja puhdasta onnellisuutta, jota ystävät ja perhe tuovat. Raha ei tuo ehkä minulle onnea, mutta joillekin se voi tuoda. Onhan rahakin toki tarpeellista ja on mukavaa, jos sitä on, mutta se ei ole perusedellytys ainakaan minun onnellisuudelleni.

 Ihmiset ovat niin kovin erilaisia. Toiset ilostuvat erilaisista asioista kuin toiset. Itse olen melkein kiljahdellut riemusta, jos pikkusisko on tallentanut jonkun kivan 5D-dokumentin ja voin katsoa sen rauhassa töiden jälkeen tai aamulla juodessani aamukahviani. Olen todella iloinen varsinkin silloin, kun saavutan jotakin - oli se sitten pientä tai suurta. Koen töissä paljonkin onnellisuutta, sillä minulla on kaksi maailman ihaninta työkaveria, kotiin tullessani olen onnellinen siitä, että minulla on ihana perhe ja nukkumaanmennessä koen suurta iloa siitä, että herätessäni on jälleen edessä aivan uusi päivä ja uudet haasteet.

 Jokaisesta päivästä olisi ihana löytää positiivisia asioita, jotka tekevät onnelliseksi ja iloiseksi. Tänään minut on saanut iloiseksi Petra, joka tuli pitkän tauon jälkeen töihin ja Emmi, jonka kanssa nauroimme automatkoilla. Kotona ilostutti hernekeitto (uskokaa tai älkää) ja nyt minut tekee onnelliseksi kylmä lasi Pepsi Maxia. Minä olen onnellinen aika pienten asioiden vuoksi, mutta miksi niiden tarvitsisikaan olla isoja. Elämä on ihanaa, jos sen oikein oivaltaa, eikös se niin mennytkin!

Vakavaa puhetta karkeista

 Tänään sain hyvän ajatuksen ostaa irtokarkkeja, sillä kaverikin oli siinä vieressä niitä kauhomassa. Jo automatkalla kohtasin sen saman asian kuin joka ikinen kerta irtokarkkeja syödessäni - syön pussista vain vähäsen ja loput jäävät syömättä. Heti kotiin päästyäni tyrkkäsin pussin äidin kouraan ja käskin syömään. Ja pöydällehän ne sitten jäivät enkä sen koommin niihin koskenut. Irtokarkit on jees sen ekat viis minuuttia, sen jälkeen ne ovat täysin turhia ja tylsiä. En ole todellakaan karkki-ihminen. 

 Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, etten ole KOSKAAN ostanut itselleni karkkipussia (irtokarkkeja en laske, koska ne eivät ole ns. karkkipusseja). Miksikö en? Koska en syö karkkia oikeastaan koskaan. Pari kertaa vuodessa erehdyn ostamaan irtokarkkeja, mutten koskaan syö pussia loppuun vaan karkit saattavat lojua siellä moniakin viikkoja. En ole jotenkaan koskaan edes sen kummemmin pitänyt karkeista, suolainen on ollut aina enemmän se mun juttu. En ole koskaan pystynyt ymmärtämään, kuka haluaa ostaa kotiin jonkun Sirkusaakkos-pussin, koska en ainakaan itse saisi siitä mitään makunystyrätyydytystä - enemmänkin ällötystä. Olen karkkivammainen. 

Entäs te? Iskevätkö irtokarkit vai houkuttelevatko suolaiset herkut enemmän?

 Tuntuu hölmöltä kirjoittaa tästä postaus, mutta ajattelinpahan kuitenkin. On tämä sen verran vakava asia!!11

Blogipohdiskelua

 Omaa blogia on hyvin vaikea arvioida objektiivisesti. Omasta näkövinkkelistä katsottuna omassa blogissa on aina vikoja ja parannettavaa, mutta yleensä motivaatiota niiden parantamiseen ei ole. Salaa haaveilen blogista, joka käsittelisi vain yhtä aihealuetta. Kauneutta, muotia tai kirjoja. Ehkä jopa musiikkia, tämä Weird Tea Party kun tuntuu olevan oikea sekametelisoppa. Ehkä siksi pidänkin tästä! WTP on oma pikku tyyssijani, jossa saan kirjoitella mistä ikinä lystään. Ei ole mitään rajoituksia. Kauneusblogiin harvoin postataan mitään henkilökohtaista ja musiikkiblogissa ei pohdita ulkonäköpaineita. Ehken haluakaan asettaa blogiani tiettyyn kategoriaan - en ainakaan WTP'täni. 

 WTP on kulkenut ajatuksissani jo muutaman vuoden, enkä tätä ihka ensimmäistä blogiani pysty näkemään minään muuna kuin omana sekalaisena päiväkirjanani. En pystyisi poistamaan kaikkia ihania postauksia vain raivatakseni tilaa kosmetiikkajutuille. Olisi kuitenkin kiva yrittää jotakin uutta välillä! Luultavasti siinä käy niin kuin kaikille WTP:n sivulle tulleille blogeille - unohdan ne kahdessa viikossa, sillä palaan aina ja uudelleen oman teejuhlani ääreen. Tämä tuntuu kodilta ja tuntuu mukavalta kirjoittaa. En kuitenkaan aina tiedä, miten lähtisin kehittämään blogiani. Joinain päivinä olen hyvinkin tyytyväinen blogiini, kun taas joinain päivinä tekisi mieli lopettaa koko touhu.

 Nautin suunnattomasti siitä, että voin tänään kirjoittaa tämän postauksen ja huomenna taas fiilistellä postauksessa jostakin ihanasta kappaleesta. Ensi viikolla taas hehkutan ihanaa kirppisreissua ja seuraavassa on vain kasa tunnelmakuvia. Tuntuu ihanalta olla vapaa blogin suhteen. :) Ehkä joskus perustan jälleen tämän blogini sivulle toisen, pelkkää yhtä aihetta käsittelevän blogin, mutta uskon vakaasti, ettei se sivuuttaisi koskaan Weird Tea Partya. On kummallista, miten paljon pelkkään blogiin voi kiintyä. Se tuntuu niin rakkaalta. 

Lita Fordia ja iltakoomailua

 Päivät menee vaan ohi ihan sumussa. Meen aamulla töihin ja tuun illalla takasin, seuraavana päivänä uudelleen. Menen koko ajan sekaisin päivissä enkä pysty ymmärtämään, että olemme jo reippaasti heinäkuun puolella. Olen kerran ottanut aurinkoa tänä kesänä (olen kyllä ruskettunut salakavalasti töissä, mutten ole ottanut aurinkoa vartavasten), en ole vieläkään käynyt uimassa, sillä energiaa sellaiseen ei ole kovastikaan työpäivän jälkeen raahautuessani kotiin puoli seitsemältä. Mutta en valita, työ on aina työtä ja se pitää yllä todella näppärät rutiinit ja pankkitili kiittää.

 Olen käynyt kampaajalla, mutten jaksanut ilmoittaa siitä täällä, koska tiesin, että joutuisin ottamaan kuvia. Päässäni on siis vaaleampia raitoja, halusin nimittäin raikkaamman lookin kesää ja syksyä ajatellen. En enää oikein tiedä, mitä kirjoittelisin, sillä päiväni menevät kaikki oikeastaan samalla kaavalla. Teen paljon, mutten mitään niin mielenkiintoista, että täällä siitä kirjoittaisin, koska... No, en itse ainakaan kiinnostuisi yksityiskohtaisesta selostuksesta työpäivästäni, haha!

 Aloin myös pohtimaan blogiani tarkemmin (siitä on tulossa myös laajempaa postausta!) ja totesin, että haluan pitää tämän mahdollisimman rentona (senkin uhalla, että joku nyt ei satu tykkäämään tajunnanvirrasta ja musiikista) ja mukavana touhuna. Tykkään kirjoittaa varsinkin tällaisia kuulumis-postauksia, koska niissä on todellisuutta ja tunnetta mukana ja harvemmin jaksan sensuroida mielentilojani niissä. 

Eilen illalla aloin hyräillä jotakin biisiä, minkä nimeä en muistanut. Yllättäen kirjoitin Lita Fordin nimen Spotifyyn, sillä alitajuntani ilmoitti daamin olevan Kiss Me Deadly -biisin laulaja. Ja nyt se soi tauotta Spotifyssa, kuuntelen sitä luultavasti niin kauan kunnes kyllästyn. Itse asiassa Lita Ford tuli mieleeni lukiessani The Dirt -kirjaa, joten alitajuisesti ryhdyin lauleskelemaan hänen biisiään. On se ihmismieli kummallinen! Suosittelen kuuntelemaan Litaa - on se sen verran khuul muija!

Tällä hetkellä suurimman osan päivästä on mielessä tulevaisuus. Mitä tapahtuu ja onnistuuko kaikki niin kuin toivon. Mitä tahansa saattaa tapahtua ja tulla eteen, mutta tulkoot. Olen valmis.

Hyvää perjantaita teille!

I love my new purse!

 Sain äidiltä ulkomailta tuliaisiksi ihanan kukkaron! Kaipasinkin uutta kukkaroa, jonne saan tarpeen vaatiessa mahtumaan myös kännykän. Edelliseen kukkarooni eivät mahtuneet edes kaikki korttini ja aina jotkut korteista piti jättää kotiin. Tykkään myös hurjasti noista väreistä - ihanan kirkkaita!

Mitäs mieltä te olette? Itse tykkään älyttömästi, plussia on ehdottomasti iso koko ja tilavuus. 

Ah, ihana aurinko!

"Silmille näkyvä valo kohentaa välittömästi vireystilaa. Vuorokauden pitkä valoisa aika eli kesäpäivien valoisuus koetaan erityisen myönteisenä. Suotuisimmillaan valon vaikutukset ovat aamun aikana. Kun valossa oleskelee aamulla päivittäin, mieliala kohenee ja yöunen laatu paranee. Olo tuntuu virkistyneeltä. Valo vaikuttaa silmien kautta tahdistamalla elimistön sisäistä kelloa. Siihen ei tarvita aurinkokylpyjä, vaan oleskelu aamuauringossa riittää."

Näin kerrotaan THL:n sivuilla enkä voi muuta kuin nyökytellä, niin totta se vain on! Ulkona auringossa oleskelu on kyllä niin lepoa mielelle kuin kehollekin ja vireystila nousee heti! On niin ihana olo, kun kerrankin on lämmin. 

Outfit details

  Tänään töissä mulla oli aika chill asu! Tykkäsin siitä kovasti sen käytännöllisyyden vuoksi, sillä siinä ei tullut ulkona kuuma eikä sisällä jäätynyt liikaa. Farkut ovat todella rennot, vähän boyfriend-tyyppiset muttei sinne päinkään. Puolessa välissä pohjetta on pitkät resorit, mutta tällaiselle lyhytkoipiselle ne menisivät täyspitkistäkin! :D

 Otin jälleen askeleen kohti tyttömäisyyttä ja pistin päälleni äidin pastellisen paidan. Tykkäsin siitä tekstuurista ja mukavasta materiaalista. Hihat olivat myös kivan pituiset.

Hassua, että pistin tällaisen asun päälleni sillä en koe tämän olevan ollenkaan "minua". No, aina on kiva kokeilla jotakin uutta!

Tyttönurkkaus

 Olen huomaamattani kerännyt työpöytäni nurkkaan kasan hajuvesiä sun muita asioita, jotka ovat minun makuuni ainakin hyvin tyttömäisiä. Tykkään pitää tavarani erilaisissa "lokeroissa", koska siten ne omasta mielestäni näyttävät hyviltä ja ovat helposti saatavilla. Siksi hajuvesi/peili/huulipuna -nurkkaus on juurikin aseteltu työpöydälleni - kaikki ovat saatavillani hyvinkin nopeasti ja noh, tykkään kovasti pikkuisen tyttönurkkauksen ulkonäöstä. :)

 Olen nykyään mieltynyt (omaksi ihmetyksekseni) vaaleanpunaiseen ja kaikkeen tyttömäiseen. Olen vain jostain syystä saanut päähäni, että ainakaan vaatteissa pastellisävyt ja tyttömäisyys eivät ole juttuni. Mekoissa vielä menee kukkakuosi, muutamissa paidoissa myös, mutta pastellinväriset housut - ei kiitos. 

 Olen harmikseni joutunut jättämään huulipunan käytön aika minimiin. On alkanut tympimään, kun töihin joutuu pukeutumaan toppatakkiin ja kaulahuiviin eikä siihen komboon kauheesti passaa kirkkaanpunainen huulipuna. Ehkä loppukesästä, kun ilmat lämpenevät ja voi pukeutuakin ihmisen lailla!

Positiivisuushaaste

 Olettehan kaikki kuulleet Facebookissa kiertävästä positiivisuushaasteesta, jossa joka päivä listataan asioita, jotka ovat olleet positiivisia tai ylipäätään asioita, joiden vaikutuksesta on posiitivinen. Itse en ole joutunut "uhriksi" tähän haasteeseen vaan ryhdyin tosissani miettimään asiaa muusta syystä.

 Tuntuu, että nykyään keskittyy ainakin itse enemmän negatiivisiin asioihin kuin positiivisiin. Se, että farkut saavat jalat näyttämään pötkylöiltä saa päivän pilalle paljon suuremmalla todennäköisyydellä kuin se, että kivannäköisen paidan tuoma ryhti olemukseen ja hymy kasvoille toisi koko loppupäivän iloisuuden ja ylpeyden. Kiinnitän itse (valitettavasti) enemmän huomiota negatiivisiin tunteisiini kuin positiivisiin. Tuntuu paljon helpommalta haukkua ja mollata elämää ja itseään kuin aidosti kehua ja arvostaa kaikkea. Ainakin nykyään saa helposti itsekeskeisen henkilön leiman, jos pystyy rehellisesti sanomaan hyviä puoliaan ja rakastamaan itseään. Ja juuri sellaiseen haluaisin pystyä. Enkä välttele itseni arvostamista ja kunnioittamista siksi, että pelkään muiden ajattelevan minut itsekkäänä. Ehei, en. Välillä vain tuntuu tajuttoman vaikealta uskoa itseensä ja hyväksyä itsensä sellaisenaan.

 Otetaanpa esimerkki. Seisot peilin edessä ja peilailet itseäsi. Ihminen, jolla on hyvä itsetunto, löytää itsestään sekä hyviä että huonoja piirteitä, mutta nostaa hyvät piirteet paljon korkeammalle jalustalle ja pystyy hyväksymään itsensä sellaisenaan kuin on. Ihminen, jolla on huono itsetunto, näkee vain sen selluliitin ja mahamakkarat, oudot silmät ja liian lyhyet ripset. Silloin pitäisi tukistaa itseään niskavilloista ja oikeasti pakottaa itsensä etsimään ne hyvät puolet. Minä näen hyvinä päivinä peilissä aidon hymyn, punapigmentistä punertavan tukan ja pisamat. Huonoina päivinä peilissä näkyy joku aivan muu ihminen - henkilö, joka inhoaa vartaloaan ja kiroaa sen alimpaan helvettiin. Seuraavana päivänä kroppa taas onkin yllättäen tuttu, turvallinen ja rakas, vaikkei täydellinen olekaan. Ailahtelevainen positiivisuus on kummallista - tavoitteenani on jatkuva positiivisuus!

  "Tavoitteena positiivisuus!" Kuulostaa aika metkalta, eikö? Kuulostaa helpolta tavoitteelta, mutta sitä se ei ole. Jos on joka ikinen päivä oppinut omassa päässään mollaamaan ja arvostelemaan itseään ja tekemisiään, on vaikea löytää sitä positiivisuushippua. Tästä päivästä lähtien lupaan etsiä joka ikisestä päivästä jotakin positiivista - oli se sitten mukava juttutuokio asiakkaan kanssa, aamukahvi tai vain kunnon yöunet, on se löydettävä jostakin. Olen päättänyt jättää turhan negatiivisuuden elämästäni ja nauttia niistä ihanista ja positiivisista asioista, joita minulla on. En jaksa tanssia jonkun muun pillin mukaan, jos se tuottaa minulle vain negatiivisia tunteita vaan ympäröin itseni positiivisuudella. Se saattaa olla vaikeaa, mutta varmasti palkitsevaa. 

 Positiivisuus on varmasti myös itsetuntoa kohottavaa. Miksei voisi olla ylpeä ulkonäöstään ja kantaa itseään arvokkaasti. Heti huomenna painelen töihin uutta intoa puhkuen ja itsevarmuutta uhkuen. Kaikki huomaavat itsevarman ihmisen, sillä hän ei pyytele anteeksi olemassaoloaan eikä pelkää kehua muita. Hän kehuu aidosti ja ottaa myös kehut vastaan aidosti. Se on itsevarman ja terveitsetuntoisen henkilön merkki. Kehukaamme muita ja vastaanottakaamme kehuja - se saattaa pelastaa koko päivän.

Oletteko mukana positiivisuushaasteessa?

Muistojen voima

 Miten paljon muisteleminen voi tuodakaan pinnalle ihania tunteita ja hymyä? En pysty edes ymmärtämään, että niin monista asioista on jo niin kauan aikaa! Ei voi olla, en hyväksy sitä. Onneksi monissa tilanteissa on ollut kamera mukana, jonka vuoksi pystyn nytkin muistelemaan ihania, aiemmin tapahtuneita asioita. 

Ihania tapahtumia ystävien kanssa, joista on jäänyt aivan ihania muistoja. On onni, että meillä on nykyään niin helppoa teknologiaa, että pystymme taltioimaan miltei hetken kuin hetken. Kaikki kuvat eivät ehkä aina ole onnistuneita, mutta kameralle jää sitäkin enemmän tilannetta ja sydäntä kuin täydellisiksi asetelluissa kuvissa. 

 Olen erittäin surullinen siitä, että pöytäkoneeni päätti heittää veivinsä aikoja sitten ja hävitti todella paljon ihania kuvia ja kirjoitelmia. Olin silloin kirjoittanut hyvin paljon ja ärsytti, miten iso työ "oli valunut hukkaan", vaikka olihan kaikki kirjoitus vielä päässäni. Olin saanut kirjoitelmat talteen tikulle, mutta tökättyäni tikun uuteen koneeseen, ei se avannut tiedostoja ja sotki kaikki kirjaimet. Silloin meinasi oikeasti päästä poru, arvostin kirjoituksiani ja olisin halunnut säilyttää ne ja parantaa kirjoitustani niiden avulla. Mutta, mennyt on mennyttä enkä niitä takaisin enää saanut. Yhä harmittaa liki kahden vuoden jälkeen. 

 On hassua, miten paljon tietokoneen sisällä voi olla muistoja. Kuvia, tiedostoja ja musiikkia. Kaikissa niissä on niin paljon ihania tunteita ja muistoja. Niissä on aivan tolkuton muistojen voima.