Hautaa minut

Kirjoitan tämän postauksen, koska välttelen muita hommia. Olisi läksyjä ja esseetä, taustatyön tekemistä. Ja myönnän, että blogin kirjoittaminen on jäänyt unholaan. En jaksaisi enää kirjoitella, mutta en myöskään raaskisi poistaa tätä blogia. Täällä on niin paljon kaikkea, mitä tahdon muistella myöhemminkin. En edes enää jaksa lukea blogeja, niiden viehätys on kadonnut. Ehkä blogien aika tulee uudelleen minunkin kohdallani, mutta nyt minun aikaani vie jokin aivan muu kuin bloggaaminen. En ole ottanut paineita bloggaamisesta oikeastaan ikinä, koska tiedän, että minulta ei täällä vaadita mitään. Siksi tämä oli alun perin vain hauska ajanviete. Nyt tämä alkaa tuntua pakkopullalta, siis ajatus siitä, että täytyisi kirjoittaa vähintään joka viikko.

Tekee mieli hautautua tuon lumen alle. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu siltä kuin tämä kaikki koulun tuoma sälä tukahduttaisi. Kurkkua kuristaa ja näen unia metaforateorioista. Tällä hetkellä kirjoitan kandia, jota rakastan. Kotimainen kirjallisuus on ihanaa ja rakastan kandini aihetta sekä sen kirjoittamista. Suomen kielen tieteellinen essee sivuaineopiskelijalle sen sijaan... Se aiheuttaa vilunväreitä, pahoinvointia ja päänsärkyä. Jos pystyisin, skippaisin sen. Mutta se on tehtävä jossakin vaiheessa.

Syksy on mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin. Talvikin tuli jo. Odotan innolla jo joulua, sillä se on eräänlainen virstanpylväs tässä koulumielentilassani. Tahdon päästä näistä suomen kielen kursseista eroon. Ne ahdistavat. Liikaa työtä, oloni tuntuu tyhmältä, kun en ymmärrä enkä osaa. Miten yksi oppiaine voi aiheuttaa niin paljon negatiivisia tunteita? Sama juttu tällä hetkellä venäjän kanssa. Voisinpa jättää kesken (mutta en voi). Kyse ei ole siitä, ettenkö saisi tarpeeksi opintopisteitä ilman näitä kursseja. Ehei. Niitä saan aivan tarpeeksi, liiaksikin.

Olen pahoillani tästä hirveän negatiivisesta postauksesta. Oikeasti en ole ihan näin negatiivinen ihminen. Tämä hetki nyt vain sattuu olemaan täynnä kaikkea, mitä en vain nyt jaksaisi. Kyse saattaa kylläkin olla enemmänkin siitä, että nämä asiat, jotka tuntuvat nyt niin isoilta ja vaikeilta, eivät yksinkertaisesti vain kiinnosta minua y h t ä ä n.

Minun viikkoni

Vaikka tämä viikko on vasta puolivälissä, ajattelin kuitenkin tässä kertoilla mitä kaikkea olen puuhaillut viime keskiviikosta tähän keskiviikkoon. Onhan tähän viikkoon mahtunut kaikenlaista.

Viime viikolla aloitin suomen kielen luennot jälleen ja tänä vuonna päätin, että ryhdyn lukemaan oheismateriaaleja jo hieman aikaisemmin kuin normaalisti.
Lue: tänä vuonna en selaa tenttikirjoja läpi hädissäni paria päivää ennen tenttejä. Aloitin kaksi suomen aineopintojen kurssia eli Kielen vaihtelu- ja Semantiikka, pragmatiikka ja vuorovaikutus -kurssit. Molemmissa on runsaasti luettavaa luentojen lisäksi, joten uskon, etten ainakaan ehdi lepäämään laakereillani sellaisen urakan odotellessa. Onneksi olen jo fiksuna aloitellut, kerrankin olen oppinut jostain jotain.

Tällä viikolla sen sijaan alkoivat muut kurssit. Jatkan venäjän opiskelua jatkokurssilla ja saan täten kansainvälistymisopintoni täyteen. Pidän venäjästä, mutta välillä opiskelu on aika pakkopullaa. Tämä on kuitenkin toisaalta minulle parhain tapa suorittaa nämä opintopisteet. Eilen itse asiassa alkoi myös meidän kandiseminaarimme ja voisinko sanoa, että olen aika pirun innoissani koko kandista! Suunnitelmani selkiytyivät eilen aika hyvin ja tilasinkin eilen kandikirjan itselleni. Odotan innolla mitä tästä tulee! Meidän ryhmämme (ja opettajamme tietenkin) vaikuttavat ihan huipputyypeiltä ja uskon, että esimerkiksi palautteenanto tulee onnistumaan hyvin ja ilman mielipahaa. Eilen kävin myös syömässä ystäväni kanssa ja tuli juteltua niitä näitä. Näin myös Meriä, joka oli ollut koko kesän Helsingissä!

Viikonloppuna, lauantaina, istahdimme neljän hengen porukalla autoon ja lähdimme huristelemaan kohti Jyväskylää. Jyväskylän satamassa järjestettävä WaterXfest oli aika hieno kokemus, sillä ne olivat ensimmäiset festarini koskaan. Myönnän, olen ehkä jonkun mielestä menettänyt jotakin, mutta tällä menköön. Festareilla esiintyivät muun muassa Santa Cruz, Reckless Love ja The Local Band. Ehdoton suosikkini oli Santa Cruz, sillä en vain pääse yli siitä, miten hyvä livebändi se onkaan. The Local Bandia odotin myös, mutta loppujen lopuksi kokemukseni pilasivat ihanat, humalaiset festarikävijät, jotka ahdistelivat, kaatuilivat ja tönivät. En nauti. Seuraavana aamuna hyppäsimme jälleen autoon ja suuntana oli koti. Pikkasen väsytti, sen myönnän. Autossa istuminen/ajaminen, riehuminen keikalla ja hotelliyö eivät ole minulle ainakaan mikään erityisen ihana yhdistelmä. Väsymys oli todellakin taattu.

Tänään olen saanut aikaiseksi selata lisää suomen tenttiartikkeleita läpi. Tässä Sirkkalan aulassa kirjoittelen ja odottelen myös sitä, että Siiri pääsee luennoltaan ja menemme kahvittelemaan. Ihanaa nähdä Siiriä pitkästä aikaa kunnolla ja ajan kanssa.

No, viikkoni ei ollut mikään häikäisevän ihmeellinen. Minulle jäi kuitenkin pieniä ihania asioita mieleen: Joonas haki minut juna-asemalta eikä tarvinnut tulla bussilla, kävimme kaupassa eikä tarvinnut jättää reissua maanantaiksi. Toinen mieleen jäänyt asia oli kammottavan iso hämähäkki kylppärissä (en tajua, miten se on päässyt sinne, hyi). Ehkä tämä oli kiva loppukevennys tähän postaukseen. Lukemisiin!

Täällä minä olen

Avasin edellisen kerran Bloggerin tekstikentän noin pari viikkoa sitten. Edellisen kerran julkaisin postauksen kesäkuussa. Tekeekö tämä minusta saamattoman vai sanattoman? En oikeastaan edes itsekään tiedä, mistä tällainen hiljainen hetki blogissani johtuu. Olen viimeisen viisi vuotta kirjoittanut blogia välillä aktiivisesti ja ei-niin-aktiivisesti. Joskus sanoja ei vain synny, vaikka aiheita saattaisi olla. Hiljaisuus on kuitenkin hyve - ehkä on parempi olla sanomatta, jos tuntuu, ettei omasta kynästä lähde kuin merkityksettömiä sanoja. Ehkä odotan parempia aikoja!

Tosiaan, mutta täällä minä olen. Olen yhä täällä ruudun takana. Olen aloittanut tuutoroinnin uusien opiskelijoiden parissa ja se on ollut ihanaa. Koko viikko on ollut ihanaa aikaa, koska rakastan tutustua uusiin ihmisiin. Tänään kävelin erään tytön kanssa kohti bussipysäkkiä ja mietiskelin katsellessani yllemme kaartuvia vihreitä puita, miten onnekas olenkaan. Ensinnäkin olin onnekas siinä mielessä, että minulla on mahdollisuus tutustua ja ystävystyä. Enkä edes tiedä, miksi kirjoitan tästä tytöstä tähän postaukseen - ehkä siksi, että häneen minä tahtoisin tutustua. Toiseksi olen onnekas siinä mielessä, että minulla on jo ihana ystävyysverkko kahdessa eri paikassa.

Minä tiedän, missä minä olen ja minne olen menossa. Sekä tässä hetkessä että tulevaisuudessa.

On ollut ihanaa upota jälleen yliopistomaailmaan. Syödä ihanaa kouluruokaa, jutella koulujutuista ja tutustua. Totutella jälleen siihen rytmiin, jota tulen noudattamaan seuraavat kuukaudet. Pidän rutiineista, sillä ne auttavat minua keskittymään ja jaksamaan opinnoissani. Olen saanut lukujärjestykseni suhteelliseen hyvään kuntoon. Jälleen on aika kohdata uudet haasteet, kehittyä ja tietenkin edetä. Aloitan kandin tänä syksynä - se on suuri, mutta ihana edistysaskel minun elämässäni. Hiljalleen palaset loksahtavat paikalleen ja minä voin sanoa kevein mielin, että tänne minä kuulun. Täällä minä olen.

Miksi opiskelen kirjallisuutta? / Opiskelupostaus

Ensimmäisen kerran ajatus kirjallisuuden opiskelusta putkahti päähäni vuonna 2013. Hei, tässähän on mainio väylä opettajaksi. Tiesin heti, että tie suomen kielen kautta ei tulisi olemaan ruusuinen enkä luultavasti edes pääsisi sisään kuin vasta muutaman yrityksen jälkeen, joten päätin, että miksen yrittäisi opettajaksi nimenomaan kirjallisuuden kautta. Pohdiskelin jonkin aikaa kotimaisen kirjallisuuden ja yleisen kirjallisuustieteen välillä. Kuten arvata saattaa, päädyin opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta nimenomaan siksi, että se kiinnostaa minua.

Minä suuntaan ja tahdon opettajaksi. Kirjallisuusaineista päädyn äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi. Kirjallisuuden lisäksi minun pitää opiskella suomen kieltä. Haluan ensisijaisesti lukion opettajaksi ja uskon, että kirjallisuus on tässä tilanteessa järkevämpi pääaineena. Opettajaksi pääseminen ei siis kuitenkaan ole läpihuutojuttu, vaan minun pitää nimenomaan saada suomen kieli sivuaineekseni - sitä ei vain oteta. Samaten tämän lisäksi pitää suorittaa ne kuuluisat pedagogiset. Pelkkä kirjallisuus pääaineena ei siis riitä!

Olen huomannut, että moni vaihtaa/on vaihtamassa pääainettaan. Ymmärrän heitä, sillä kirjallisuus on hieman epävarma ala, jonka työllistymismahdollisuudet ovat toki moninaiset, mutta eivät varmat. Itse ainakin kokisin olevani hukassa, mikäli en tietäisi, mihin ammattiin tahdon valmistua. Toki voit opiskella kirjallisuutta vain kirjallisuuden lukemisen ja opiskelun ilosta, mutta ainakaan minä en pystyisi siihen, sillä tulevaisuus on liian epävarmaa omalta kannaltani, mikäli en pyrkisi opettajaksi.

Pidän kirjallisuudesta nimenomaan siksi, että se antaa opiskelijalleen hyvin paljon vapautta ja luovuutta. Suomen kielen opinnoissa olen huomannut, että luovuutta ei paljoakaan suoda, mikäli tahtoo saada tenteistä hyviä arvosanoja. Pidän siitä, että saan ajatella omalla tavallani ja ajatella niin kuin tahdon. Kirjallisuuden opiskelu on hyvin moninaista ja on paljon suuntauksia, joista voi itse valita mieleisensä. Ainakin kahden vuoden aikana olen oppinut alat, joista en todellakaan pidä!

Minun pelkoni ennen ja nyt

Ihmisen pelot ovat hyvin henkilökohtaisia asioita, joista harvemmin tahtoo kertoa toisille, ainakaan syvällisesti ja selittäen, mikä pelon kohteissa pelottaa. Olen huomannut ainakin itseni kohdalla, että peloista puhuminen auttaa, sillä silloin toisetkin saattavat ymmärtää pelkoani. Esimerkkinä koirapelkoni - harva koiranomistaja pystyy ymmärtämään pelkoani niin syvällisesti kuin toinen koirapelkoinen. Selittämällä ja asiaa avaamalla koiranomistajakin saattaa ymmärtää, miksi en viihdy koirien seurassa ja mikä koirissa pelottaa. Tämän avautumisen vuoksi ystäväni tietävät, ettei minun seurassani kannata usuttaa koiraa luokseni tai käskeä silittämään vastentahtoisesti.

Ajattelin tässä postauksessa kuitenkin hieman vertailla, miten pelkoni ovat vuosien saatossa muuttuneet. Onko minulle tullut uusia pelkoja tai ovatko jotkin pelot hävinneet elämästäni? Itse koen ainakin edistyneeni hurjasti pelkojeni kanssa, vaikka nämä pelot kuitenkin ovat hyvin yleisiä.

Ennen pelkäsin kuollakseni rokotuksia, neuloja ylipäätään. Nykyään en pelkää. En toki nauti hepatiittirokotuksesta, mutta olen käynyt luovuttamassa verta ja mennyt yksin verikokeisiin. Se on minun mielestäni erittäin suuri parannus. Pahimmillaan pelkoni taisi olla ala-asteen loppuvaiheessa ja yläasteen alkutaipaleella. Nyt yliopistossa en pelkää neuloja enää - suunnittelen koko ajan uutta verenluovutuskäyntiä! Itse kipu ei ole koskaan pelottanut minua, enemmänkin ajatus neulasta karmii. Nykyään en edes ajattele asiaa sen kummemmin, kun olen käynyt verenluovutuksissa ja verikokeissa niin monia kertoja.

Koirapelkoni on ainoa, joka on edes vähän rajoittanut elämääni. Koirapelko on hellittänyt, enää en saa kamalaa itkukohtausta pelästymisen vuoksi, jos koira vaikka hyppii minua vasten. Välillä lamaannun pelosta, mutta niinkään ei käy enää usein. Viimeksi kohtaaminen koiran kanssa sujui hyvin - koiraa ei minun läsnäoloni juuri kiinnostanut, joten en stressannut enkä pelännyt. Tässä on toki yhä parannettavaa, mutta uskallan olla samassa huoneessa koiran kanssa nykyään. Ennen olisin ollut aivan liian peloissani.

Hammaslääkäripelko on ollut osa elämääni niin kauan kuin muistan. Minun hampaitani on paikattu lukuisia kertoja, ja jatkuva hammaslääkärissä ramppaaminen sai minut kammoamaan ylipäätään koko laitosta. Varsinkin kipu, joka aiheutui siitä, etten ottanut puudutusta, on jäänyt pelottamaan. Nykyään pelkään yhä, mutta en siinä määrin, että itkisin vessassa ennen vastaanottoa. Nykyään minulla on luottohammaslääkäri, joka on ihastuttava ihminen. Viimeksi kävin tarkastuksessa ja samalla kerralla paikattiin nopeasti pieni reikä - enkä jännittänyt, sillä asiantunteva hammaslääkärini osasi hommansa ja puudutus toimi hyvin tehokkaasti. Suosittelenkin hammaslääkäripelkoisia etsimään oman luottohammaslääkärin. Itse maksan tästä enemmän, mutta se on sen arvoista, että saan hyvää hoitoa enkä joudu enää pelkäämään.

Autolla ajamista olen kammoksunut hyvin paljon. Muistan yhä ne kauhunhetket välillä ennen ajotuntia, kun itku kurkussa kapuan ratin taakse. En edes tiedä, mikä minua ajamisessa pelottaa - koskaan ei ole tapahtunut mitään, joka voisi pelon aiheuttaa. Ehkä eniten vain pelkään epäonnistumista - vaihdeautolla pelkäsin kuollakseni sammuttavani auton. Enkä ymmärrä, miksi pelkään juuri tätä. En pelkää onnettomuutta vaan nimenomaan sitä, että olen liian hidas tai sammutan auton. Automaattiautolla olen saanut hyvin paljon varmuutta ajamiseeni, vaikka tiedän, että olisihan se hyvä ajaa manuaalillakin välillä. Olen viime aikoina uskaltautunut ajamaan eri reittejä ja se on tehnyt minulle hyvää. Eilenkin tulin ensimmäistä kertaa itse kotiin tiettyä reittiä ja ai että kun olin sen vuoksi ylpeä itsestäni! Olen saanut varmuutta ajamiseeni ihan hirveästi vain kuukauden sisällä, se on ollut ihan järjettömän hienoa!

Tuorein pelkoni on ilta ja pimeys. Välillä jätän pippalot välistä, sillä minua pelottaa tulla yöllä/illalla kotiin. Minua karmii odottaa pimeällä bussia kauppatorilla ja kotiin käveleminenkin pelottaa. Tämä pelko on varmaan monelle yleinen, mutta vasta yliopiston alun jälkeen olen havahtunut tähän asiaan. Huomaan, etten aina nauti esimerkiksi ainejärjestön juhlista, sillä murehdin koko ajan sitä, millä pääsen kotiin ja miltä minun kannattaa lähteä, jotta on vielä turvallista kävellä yksin.

Nyt kun silmäilen tätä tekstiä, ymmärrän, että minähän olen päässyt monien pelkojeni kanssa pitkälle. Erityisen ylpeä olen neulakammostani!

Myöhäinen postaus Euroviisuista

Mulle tuli hinku kirjoittaa Euroviisuista, joten niinpä minä kirjoitan. Euroviisuista on kulunut jo hetki aikaa, mutta miksipäs ei. Ajattelin listata muutamia lempiviisujani sekä ei-niin-lemppareitani. Ottakaa huomioon, että nämä ovat minun mielipiteitäni. Tietänette varmaankin, etten tiedä musiikista paljoakaan, joten en osaa arvottaa kappaleita tekniikan (jne) perusteella.

 

Sitten niihin minun suosikkeihini! Näissä on mukana muutamia kappaleita, joista en ensin tykännyt. Ensimmäisenä hyvänä esimerkkinä on tämä Bulgarian kappale, jota aluksi vieroksuin. Loppujen lopuksi se on yksi suosikeistani. Olin myös niin älyttömän iloinen Puolan edustajan puolesta, sillä Puolahan ei saanut juuri yhtäkään tuomariääntä, mutta sai kolmanneksi eniten yleisöääniä. Biisi ansaitsikin mielestäni yleisöltä niin paljon, tuomarit mokasivat mielestäni.

Rakastin ja rakastan Venäjän biisiä - se on ihan uskomaton! Mun mielestäni se on täydellinen esimerkki täydellisestä Euroviisubiisistä: jää päähän soimaan, on aiheeltaan neutraali (köh ukraina köh) ja muutenkin hyvin toteutettu.

 

Entäs, mistä biiseistä en tykännyt? Ylempänä jo hieman kritisoinkin tuota Ukrainan biisiä enkä vieläkään ymmärrä, miten niin selkeästi poliittinen kappale päästettiin läpi seulasta. Kaiken kukkuraksi kappalettahan oli esitetty jo vuotta aiemmin. En pidä siitä, että politiikan annetaan näkyä niin vahvasti. Jäin myös pohtimaan, miksi venäjävastaisuuden annetaan näkyä Euroviisuissa?

 

Kyproksen biisi oli naurettava. Aloin vahingossa laulamaan mukana The Killersin Somebody Told Me -kappaletta, koska Kyproksen biisi kuulostaa jo liian paljon samalta minun mielestäni. En tykkää. Ja Italia oli kuivakka ja tylsä. En tykännyt sitten ollenkaan. Ja voi Azerbaijan - niin tylsä kappale. En tykännyt laisinkaan.

 

Toinen opiskeluvuosi pian pulkassa

Toisen opiskeluvuoden osalta homma alkaa olla pulkassa. Menin kuitenkin varaamaan itselleni vielä toukokuun lopulle tentin, jotta saan vielä vähän tekemistä ennen kesää. Nyt meinaan tylsistyä kuoliaaksi. Ja taidan myös kesällä tylsistyä, sillä en varmaan tule taaskaan saamaan kesätöitä mistään. Siksi olen säästellyt muutamaa kurssia kesää varten, jotta Kela saa myös vastinetta niille antamilleen opintotuille.

Oltiin 5.5 jälleen Muusan ja Promen kanssa mökkireissulla ja oli jälleen kyllä ihan mahtavaa. Kaikki murheet ja muut unohtuvat, kun hoilataan yhdessä keskiyöllä nuotion ympärillä Euroviisukappaleita ja katsellaan tähtiä. Alla on tästä ihanasta maisemasta myös teille kuva! Instagramista löytyy siis @emiliasantra

Kuva, jonka Emilia Arola (@emiliasantra) julkaisi 6. 05ta 2016 klo 4.03 PDT

Tämän postauksen tarkoituksena on kuitenkin availla fiiliksiä tästä toisesta opintovuodesta. Onhan tässä tekemistä ollut, sen myönnän. Muutaman kerran olen melkein repinyt hiuksia ja mennyt lattialle kiukuttelemaan, mutta kyllä tästä selvittiin. Kauhulla ajattelin syksyllä, että miten ikinä voin tulla selviämään suomen kielen perusopinnoista. Tässä sitä kuitenkin ollaan, niistä selvittiin. Viimeisen kurssin arvosanaa odotellaan vielä ja sitten voin mennä hakemaan perusopinnoista kokonaisuusmerkinnän. Sitä odotan jo aika innolla! Kyllä suomi on silti minulle aika hankalaa ja pakkopullaa, mutta kyllä se siinä sivussa menee. Onneksi on ollut Juulia mukana koko ajan, ja oonkin Juulialle hirveän kiitollinen, että hän on auttanut mua. En usko, että oisin oikeesti välttämättä päässyt kaikista tenteistä läpi ellen olisi voinut kysyä Juulialta tyhmiä kysymyksiä.

Kotimaisen kirjallisuudenkin kanssa on mennyt aika mukavasti. Olen löytänyt ne jutut, jotka kiinnostavat minua. Tuntuu, että ymmärtäisin myös paremmin kokonaisuuksia ja ylipäätään kirjallisuutta. Tämä on ollut ihan järjettömän ihanaa huomata, koska kirjallisuuden opiskelu ei ole oikeasti mitään lastenleikkiä. Ainakaan minun mielestäni! Ensi viikolla alkaa myös ilmoittautuminen kandiryhmiin - odotan ylipäätään koko kandivuotta innoissani!

Kandikokonaisuus hahmottuu kyllä jo selkeästi. Toki täytyy tehdä itse tutkielma, mutta olen saamassa ehdottomasti hyvän määrän opintopisteitä. Kansainvälisyysopintoja puuttuu vielä, mutta saan nekin suoritettua helposti ensi vuoden aikana. Kasvatustieteitä opiskelin vain yhden kurssin tänä lukuvuonna, mutta heti ensi lukuvuonna aion suorittaa loppuun rästissä olevat kurssit perusopinnoista. Onneksi ei ole enää kuin pari jäljellä! Näitä kasvatustieteitä olen opiskellut nimenomaan siis pedagogisia ajatellen, joiden aika saattaa hyvällä tuurilla olla minun kohdallani neljäntenä vuonna.

Tuntuu tosi ihmeelliseltä, että kohta on toinen vuosi jo ohi. Vastahan mä tulin yliopistoon... Nyt oon jo niin pitkällä. Siis siinä mielessä, että olen saanut sen suomenkin sivuaineekseni. Enää puuttuu sitten kasvatustieteisiin liittyviä kokonaisuuksia, mutta kaikki aikanaan.

Upea nainen - minun kauneus- ja tyyli-ihanteeni

Lupailin kerran postausta minun kauneusihanteistani ja tässä tulee nyt jonkinlainen vastaus tähän aiheeseen. Sanon kuitenkin heti alkuun, että tämä on nimenomaan minun kauneusihanteeni. Pidän toki myös kaikenlaisia naisia kauniina, eikä kauneus ole todellakaan kiinni pelkästään näistä asioista, joista minä kirjoitan ja joista minä pidän.

Monami Frost on ehdottomasti yksi minun kauneusihanteistani. Kai häntä nyt myös minun girlcrushiksikin voisi sanoa. Kuten moni varmasti tietää, ihailen suunnattomasti tummaa tukkaa ja lumikkimaista ihoa. Vaikkei itselläni ole tatuointeja enkä tiedä, otanko myöskään koskaan, pidän niistä aivan järjettömästi.

Meikkaus on yksi asia, josta todella pidän. En ole siinä välttämättä mikään mestari, mutta rakastan kuitenkin puunaamista ja pynttäytymistä. Mielestäni nainen näyttää useimmiten kauniimmalta meikin kanssa kuin meikittä. Tiedän, että tämä jakaa mielipiteitä, mutta tätä mieltä minä olen. Ymmärrän toki myös heitä, jotka eivät tahdo meikata. Enkä kiellä sitäkään, etteikö olisi olemassa tyrmääviä naisia, jotka eivät meikkaa. Minun kauneusihanteeseeni kuuluvat kuitenkin kunnon kissamaiset rajaukset, contour ja punatut huulet. Myös huolitellut kynnet ovat sellaisia asioita, joita todella ihailen. Mikäli en olisi opiskelija, kävisin varmasti laitatuttamassa itselleni upeita kynsiä.

Sitten keskittykäämme hiuksiin. Mustat ja tummanruskeat hiukset ovat heikkouteni, ne kuuluvat miltei poikkeuksetta kauneusihanteeseeni. Usein ihminen saattaa peilata omia ominaisuuksiaan kauneusihanteisiinsa ja itseni kohdalla se ainakin toteutuu - oma tukkani on luonnostaan hyvin tumma. Nimenomaan tasavärinen tukka on upea, raidoista en niin perusta. Tukan pituudella ei välttämättä ole mitään väliä, mutta pidän erityisesti pitkästä ja suorasta tukasta.

Kasvojen piirteet ovat sellaisia jokaisella kuin ovat. Niihin ei paljoa pysty vaikuttamaan. Pidän kuitenkin suurista silmistä ja korkeista poskipäistä. Hymyilevät silmät ovat tosi iso juttu minulle.

Entäpä vartalo sitten? Vartalolla ei minulla ole oikeasti väliä. Tämän sanon rehellisesti. Tärkeimpiä minulle ovat hiukset ja kasvot, vartalolle en ole asettanut mitään sen kummempia rajoituksia. On kuitenkin muutamia asioita, jotka ovat minusta viehättäviä asioita. Pidän erityisesti suuresta vyötärö-lantio-suhteesta, hyvästä ryhdistä ja ylipäätään siitä, että ihminen näyttää viihtyvän kropassaan. Tärkeintä on se, että henkilö näyttää itsevarmalta.

Tyylillisesti ihailen erityyppisiä naisia. Esimerkiksi Monami Frostin tyyli puree, vaikka tiedän, etteivät hänen vaatteensa imartelisi esimerkiksi omaa kroppaani. Ylipäätään rakastan myös hyvin pelkistettyä tyyliä: yksivärisiä paitoja, mustia farkkuja ja tennareita sekä maihareita. Toki myös upeat mekot ja korkokengät ovat mieleeni. Ensisijaisesti kiinnitän huomiota nimenomaan kenkiin: kaikkien ihmisten kohdalla nimittäin! Maiharit on superjees, aina. Nahkatakit ovat myös hienoja. Erityisesti minua ilahduttavat valkoinen, musta ja punainen - punainen on ainakin oma lempivärini ja luonnollisesti tyylilliseen ihanteeseeni kuuluvat raikkaan punaiset sävyt. Minimalistiset korutkin ovat kauniita. Lävistyksistä en niin kovasti välitä, mutta septum näyttää monilla kauniilta.

Toivottavasti tämä postaus kiinnosti!

Sateisena päivänä

Eipä tunnu juurikaan siltä, että kohta on vappu. Sade ja tuuli piiskaavat ikkunalasiin ja enemmän kauhistuttaa se, että kohta täytyy itsekin mennä tuonne ulos. Päivän suunnitelmissa ei ole mitään hirveän erikoista: menen käymään koululla salilla, sen jälkeen matkaan kirjastoon ja lopuksi kotiin ruokakaupan kautta. Aika perusarkea.

Tänään on kuitenkin luvassa myös jonkin verran kouluhommia. Tutustun eilisen tuutorikoulutuksen tuutorointisuunnitelmaan, kirjoitan esseetä (toivon mukaan mahdollisimman paljon) ja teen oppimispäiväkirjaa. Eilen oli kivaa jutella muiden kirjallisuustuutoreiden kanssa ja he vaikuttavat ihan supermahtavilta tyypeiltä. Heidän kanssaan on ilo työskennellä syksyllä! 

Koulun kanssa mennään jälleen loppusuoralla, ei ole paljoa enää tehtävää. Toki tämäkin määrä on ihan tarpeeksi, mutta voisi olla enemmänkin. Onneksi luennot ovat loppuneet ja saan keskittyä kirjallisiin tehtäviin enemmän. Hieman stressaa ehkä yksi essee, jonka aihe on hieman hankala, mutta pystyn siihen... toivottavasti.

Vappuna minulla on suunnitelmissa viettää aikaa ainejärjestöporukassa, siirtyä sitten lakitukseen ja myöhemmin illalla menen kaveriporukalla Emmin luo ja siirrymme sieltä jonnekin. Toivottavasti nyt vain olisi hyvä sää, että ulkona tarkenee olla! Odotan kyllä innolla, että saan kiskoa jälleen haalarit jalkaan. Tänä vuonna voin myös nauttia boolia, sillä nyt eivät ihotautilääkkeet ole rasittamassa kroppaa. Alla on teille kuva viime vapulta!

Kuva, jonka Emilia Arola (@emiliasantra) julkaisi 30. 04ta 2015 klo 10.58 PDT

Ja pyydän anteeksi, että jostain syystä blogini etusivulla kuvat heittelehtivät tekstin päälle. Yritän ratkaista ongelman iltapäivällä!

Suhteeni kirjoittamiseen

Minä rakastan kirjoittamista. Minä inhoan kirjoittamista. Tänään juttu luistaa, huomenna en saa riviäkään aikaiseksi. Moni tietää varmasti tämän tunteen. Olen viime aikoina pohdiskellut suhdettani kirjoittamiseen. Mikä merkitys kirjoittamisella on minulle?

Ennen tuotin paljon tekstiä usein. Kirjoitin helposti kerralla kymmeniä sivuja fanficcejäni, joiden kirjoittamista rakastan yhä. Nykyään tuntuu kuitenkin, että kynnys kirjoittaa kasvaa kasvamistaan. En saa aikaiseksi avata tekstikenttää, sillä käsin en vain osaa kirjoittaa. Kynä vie viimeisetkin motivaation rippeeni. Olen kuitenkin välillä saanut jonkin verran innostusta, että olen saanut raapustettua pari liuskaa, mutta siihen se jääkin. Mikä neuvoksi, ystävät?

Löysin jo kahdeksan vuotta sitten fanifiktion, joka on pysynyt tähän päivään saakka suosikkiasianani kirjoittaa. Nautin siitä enemmän kuin "tavallisesta proosasta". Se ehkä minua huolestuttaakin, sillä ei minusta voisi tulla koskaan kirjailijaa näillä tuotoksilla - fanifiktiota ei julkaista, koska tekijänoikeudet jne. Fanifiktio on kuitenkin se, joka pitää minut kiinni kirjoittamisessa. Nautin siitä, kun sanoja syntyy ja lauseita kehittyy. Liuskoja täyttyy ja kappaleita sikiää. Usein saatan kuitenkin kuvitella, että fanifiktio ei ole "kunnon kirjoittamista" - ajattelen sen olevan kaikkien muiden mielestä pelkkää humpuukia. Ehkä jonain päivänä pystyn muuttamaan ajatuksiani.

Runojen kirjoittaminen on mukavaa, mutta se ei ole kaikista hauskinta, mitä kirjoittamisesta irti saan. Kirjoitan vain tietynlaisia runoja, runoissa en uskalla mennä mukavuusalueeni ulkopuolelle, koska tuotokset ovat suoraan sanottuna vain juuri sitä itseään. Runot syntyvät muutamassa minuutissa ja sitten ne ovat valmiit - inhoan korjailla runojani, koska niiden merkitys ja minuus muuttuu liian herkästi.

Novelleja en osaa kirjoittaa. Uppoudun tarinaan liikaa, että voisin jättää tekstin vain muutaman hassuun liuskaan. Fanifiktionovelleja olen tehnyt, mutta nekin ovat jääneet raapaleiksi, joita en koskaan ole jatkanut.

Lauluja kirjoitin englanniksi paljonkin yläasteella. Oikeasti, ne olivat hyviä. Enää sanat eivät ole hallussa samalla tavalla. Täytyisi yrittää petrata ja harjoitella, jotta saisin saman innostuksen kuin ennenkin.

Motivaatio on hukassa, epätoivo iskee. Miten jatkaa kaunokirjallista kirjoittamista? Antakaa neuvoja ihanat.