Olen viime aikoina pysähtynyt useisiin hetkiin. Jäänyt ikään kuin hengittämään sitä tilannetta, ilmapiiriä ja tunnelmaa. Ainakin viime viikolla jäin useasti seisoskelemaan muutamaksi ylimääräiseksi sekunniksi Tuomiokirkon tuntumaan, sillä se keväinen sää oli jotain aivan uskomatonta. Hymyilytti niin, että poskiin sattui.
Itse asiassa haluan kirjoittaa postauksen omasta maailmastani. Siitä, miten minä näen maailman. Kaikki ovat erilaisia, mutta minä tahdon tuoda ilmi, mitä mieltä minä olen tästä maailmasta, tilanteesta ja ilmapiiristä. Tämä on sellainen postaus, joka ei ole kovinkaan erikoinen eikä dramaattinen, tämä on minun postaukseni minun maailmastani.
Aamulla nousen ylös enkä voi sanoa, että minua väsyttäisi sen kummemmin. Minua hymyilyttää aurinko ja se, että todellakin olen tottunut heräämään puoli seitsemältä. Kahvi hymyilyttää, vaikka se jäähtyykin turhan nopeaan. Parasta on se, kun astun ulos rappukäytävästä ja viileä aamuilma kohtaa minut. On ihan parasta laittaa kuulokkeet korviin ja kuunnella ja kadota toiseen maailmaan siksi aikaa, kunnes bussi tulee. En ymmärrä ihmisiä, jotka lähtevät liian myöhään kaikkialle - miten elämästä voi nauttia, jos on aina kiire jonnekin? Itse lähden kaikkialle ehkä turhan aikaisinkin, mutta se merkitsee sitä, että voin olla, tarkkailla ja nauttia aamusta.
Bussissa huomaan tutun opiskelutoverin, jonka viereen istahdan. Olen tietoisesti valinnut myöhemmin menevän bussin, jotten joudu menettämään hermojani hiostavassa ruuhkabussissa. Tämä sopii minulle paremmin kuin hyvin, pohdiskelen. On ihanaa jutella tämän tytön kanssa ja kävellä samaa matkaa koululle.
Myönnän valittavani turhan usein siitä, miten vaikeaa ja tylsää suomi on. Suomi ei ole minulle suurta herkkua, mutta olen yrittänyt niellä kiukkuni ja turhautumiseni siten, että ajattelen kielen vain edesauttavan urahaavettani sekä tulevaisuuttani. Siksi nielen ärtymykseni, istahdan luentosalin penkkiin ja kuuntelen. Yritän omaksua. En juttele vierustoverille paljoakaan, koska tahdon ymmärtää. Siksi hyvin usein vierustoverit saattavat häiritä minua - heidän tunnetilansa vaikuttavat minuun erittäin herkästi. Surullinen, kiukkuinen tai vaikka pettynyt vierustoveri vaikuttaa minun keskittymiseeni. Pitäisikö jutella hänelle? Pitäisikö kysyä jotakin? Lohdutanko?
Olen aiemmin kertonut, että minun on hankala ymmärtää henkilöitä, joilla on aina paha päivä. Tai ainakin henkilöitä, jotka tuovat sen esille erittäin vahvasti. En itse koskaan tuo esille sitä, jos kiukuttaa. Tiuskiminen on hirveää, ja minua ainakin alkaa vain "ahdistamaan", jos joku on selkeästi kiukkuinen eikä kovin ihmisystävällisellä tuulella. Olen aina ollut positiivinen ja hymyilevä - minun tunne/luonnerepertuaariini ei kuulu surullisuus eikä ärtyisyys.
En osaa olla ärtynyt muiden seurassa, koska minua itseäni harmittaa, jos toinen tiuskii ja kiukuttelee - en tahdo olla samanlainen enkä aiheuttaa muille epämukavaa oloa. Kiinnitän herkästi huomiota ihmisiin, kun istuskelen koululla. Joku tiuskii puhelimeen ja minua harmittaa puhelinlangan toisessa päässä olevan puolesta. Voi parkaa, kun joutuu kuuntelemaan tuollaista. Asiakin oli vielä niin vähäpätöinen. Ei tuosta tarvitsisi noin keuhkota. Sitä minä en ymmärrä - miksi raivota pienistä asioista, kun ongelmat ovat pieniä? Suuret ongelmat ovat asia sikseen, mutta ei huuto ja tiuskiminen niihinkään auta sen kummemmin.
Minä kuljen omaa tietäni, sillä tiedän hyvin tarkasti, millaisia välietappeja minulla on. Minä tiedän, millainen minun tieni on ja millaisena sen tahdon pitää. En kaipaa turhia äkkijyrkkiä alamäkiä, mutta otan nekin vastaan, jos niikseen on. Minun tieni on aika tasainen, sorainen tie. Sitä minä kuljen. Minun tielläni on kaikki se, mitä minä tarvitsen. Se ei ole moottoritie, joka täyttyy kiukkuisista citymaasturikuskeista eikä se ole myöskään Hämeenkatu, jossa saa varoa jäävänsä bussin tai pyöräilijän alle. Ehkä se kertoo ihmisestä paljon, millaisena tienä pitää omaa elämäänsä.
Minä kuljen rauhallista hiekkatietä, jolla toki on kuoppia. Se on kapea, mutta aina pystyy väistämään toista. Mutkikaskin se on, ja pitkä. Vaatii kärsivällisyyttä ja rauhallista tilannenopeutta - määränpää häämöttää edessäpäin. Tiellä voi kävellä ilman kenkiä, mutta sora pistelee ikävästi jalkapohjiin. Onneksi tie on tuttu, jalat ovat tottuneet pistelyyn. Kaikkialla on peltoa, voin liu'uttaa kättäni kauran seassa ja tuntea, miten muutama jyvä jää sormien väliin. Matkalla on muutamia kohtia, joissa pelko nousee kurkkuun saakka. Kun nämä on ohitettu, loppumatka tuntuu kevyemmältä. Pelot on kohdattava, hiljalleen.
Tärkeintä minun tielleni on se, että minä tunnen sen läpikotaisin. Pystyn sanomaan, missä kohtaa olen vaikka sulkisin silmäni. Se on läpikäyty mielessä niin monia kertoja, ettei yllätyksiä tule. Minun päämääräni on saavuttaa se, mistä olen aina haaveillut. Sen minä tiedän, että niin kauan kuin minä olen oma itseni, tämä tie ei saa asfalttia - se ei uudistu. Sama hiekka tuntuu varpaissa eivätkä polvet ole ruvilla kaatumisista - minä olen niin varma, että tämä on minun tieni. Tätä minä tahdon kulkea.
