Minun pelkoni ennen ja nyt

Ihmisen pelot ovat hyvin henkilökohtaisia asioita, joista harvemmin tahtoo kertoa toisille, ainakaan syvällisesti ja selittäen, mikä pelon kohteissa pelottaa. Olen huomannut ainakin itseni kohdalla, että peloista puhuminen auttaa, sillä silloin toisetkin saattavat ymmärtää pelkoani. Esimerkkinä koirapelkoni - harva koiranomistaja pystyy ymmärtämään pelkoani niin syvällisesti kuin toinen koirapelkoinen. Selittämällä ja asiaa avaamalla koiranomistajakin saattaa ymmärtää, miksi en viihdy koirien seurassa ja mikä koirissa pelottaa. Tämän avautumisen vuoksi ystäväni tietävät, ettei minun seurassani kannata usuttaa koiraa luokseni tai käskeä silittämään vastentahtoisesti.

Ajattelin tässä postauksessa kuitenkin hieman vertailla, miten pelkoni ovat vuosien saatossa muuttuneet. Onko minulle tullut uusia pelkoja tai ovatko jotkin pelot hävinneet elämästäni? Itse koen ainakin edistyneeni hurjasti pelkojeni kanssa, vaikka nämä pelot kuitenkin ovat hyvin yleisiä.

Ennen pelkäsin kuollakseni rokotuksia, neuloja ylipäätään. Nykyään en pelkää. En toki nauti hepatiittirokotuksesta, mutta olen käynyt luovuttamassa verta ja mennyt yksin verikokeisiin. Se on minun mielestäni erittäin suuri parannus. Pahimmillaan pelkoni taisi olla ala-asteen loppuvaiheessa ja yläasteen alkutaipaleella. Nyt yliopistossa en pelkää neuloja enää - suunnittelen koko ajan uutta verenluovutuskäyntiä! Itse kipu ei ole koskaan pelottanut minua, enemmänkin ajatus neulasta karmii. Nykyään en edes ajattele asiaa sen kummemmin, kun olen käynyt verenluovutuksissa ja verikokeissa niin monia kertoja.

Koirapelkoni on ainoa, joka on edes vähän rajoittanut elämääni. Koirapelko on hellittänyt, enää en saa kamalaa itkukohtausta pelästymisen vuoksi, jos koira vaikka hyppii minua vasten. Välillä lamaannun pelosta, mutta niinkään ei käy enää usein. Viimeksi kohtaaminen koiran kanssa sujui hyvin - koiraa ei minun läsnäoloni juuri kiinnostanut, joten en stressannut enkä pelännyt. Tässä on toki yhä parannettavaa, mutta uskallan olla samassa huoneessa koiran kanssa nykyään. Ennen olisin ollut aivan liian peloissani.

Hammaslääkäripelko on ollut osa elämääni niin kauan kuin muistan. Minun hampaitani on paikattu lukuisia kertoja, ja jatkuva hammaslääkärissä ramppaaminen sai minut kammoamaan ylipäätään koko laitosta. Varsinkin kipu, joka aiheutui siitä, etten ottanut puudutusta, on jäänyt pelottamaan. Nykyään pelkään yhä, mutta en siinä määrin, että itkisin vessassa ennen vastaanottoa. Nykyään minulla on luottohammaslääkäri, joka on ihastuttava ihminen. Viimeksi kävin tarkastuksessa ja samalla kerralla paikattiin nopeasti pieni reikä - enkä jännittänyt, sillä asiantunteva hammaslääkärini osasi hommansa ja puudutus toimi hyvin tehokkaasti. Suosittelenkin hammaslääkäripelkoisia etsimään oman luottohammaslääkärin. Itse maksan tästä enemmän, mutta se on sen arvoista, että saan hyvää hoitoa enkä joudu enää pelkäämään.

Autolla ajamista olen kammoksunut hyvin paljon. Muistan yhä ne kauhunhetket välillä ennen ajotuntia, kun itku kurkussa kapuan ratin taakse. En edes tiedä, mikä minua ajamisessa pelottaa - koskaan ei ole tapahtunut mitään, joka voisi pelon aiheuttaa. Ehkä eniten vain pelkään epäonnistumista - vaihdeautolla pelkäsin kuollakseni sammuttavani auton. Enkä ymmärrä, miksi pelkään juuri tätä. En pelkää onnettomuutta vaan nimenomaan sitä, että olen liian hidas tai sammutan auton. Automaattiautolla olen saanut hyvin paljon varmuutta ajamiseeni, vaikka tiedän, että olisihan se hyvä ajaa manuaalillakin välillä. Olen viime aikoina uskaltautunut ajamaan eri reittejä ja se on tehnyt minulle hyvää. Eilenkin tulin ensimmäistä kertaa itse kotiin tiettyä reittiä ja ai että kun olin sen vuoksi ylpeä itsestäni! Olen saanut varmuutta ajamiseeni ihan hirveästi vain kuukauden sisällä, se on ollut ihan järjettömän hienoa!

Tuorein pelkoni on ilta ja pimeys. Välillä jätän pippalot välistä, sillä minua pelottaa tulla yöllä/illalla kotiin. Minua karmii odottaa pimeällä bussia kauppatorilla ja kotiin käveleminenkin pelottaa. Tämä pelko on varmaan monelle yleinen, mutta vasta yliopiston alun jälkeen olen havahtunut tähän asiaan. Huomaan, etten aina nauti esimerkiksi ainejärjestön juhlista, sillä murehdin koko ajan sitä, millä pääsen kotiin ja miltä minun kannattaa lähteä, jotta on vielä turvallista kävellä yksin.

Nyt kun silmäilen tätä tekstiä, ymmärrän, että minähän olen päässyt monien pelkojeni kanssa pitkälle. Erityisen ylpeä olen neulakammostani!